Hei Ystävä siellä jossakin nettiyhteyden päässä!
Toivottavasti olet jaksellut hyvin ja varjeltunut koronalta? Korona on laittanut monta asiaa aivan uuteen järjestykseen. Monien elämä muuttui tänä keväänä tilapäisesti ja joittenkin kohdalla myös pysyvästi. Seurakuntien ja hengellisten järjestöjenkin toiminta muuttui koronan myötä monella tavalla. Moni järjestö joutui lomauttamaan kaikki työntekijänsä, myös irtisanomisia on tapahtunut, seurakunnissakin muutamia. Nyt toimintoja pikkuhiljaa jatketaan. Kesäjuhlatkin ovat suurelta osin muuttuneet netissä pidettäviksi.
Toivottavasti olet jaksellut hyvin ja varjeltunut koronalta? Korona on laittanut monta asiaa aivan uuteen järjestykseen. Monien elämä muuttui tänä keväänä tilapäisesti ja joittenkin kohdalla myös pysyvästi. Seurakuntien ja hengellisten järjestöjenkin toiminta muuttui koronan myötä monella tavalla. Moni järjestö joutui lomauttamaan kaikki työntekijänsä, myös irtisanomisia on tapahtunut, seurakunnissakin muutamia. Nyt toimintoja pikkuhiljaa jatketaan. Kesäjuhlatkin ovat suurelta osin muuttuneet netissä pidettäviksi.
Muistelen työssäolovuosia (1983-2006) KRS:ssä. Heti alusta lähtien oli selvää, että työni olisi mahdollista uskon varaisesti. Ellei Jumala siunaa varoja, työ loppuu. Muistan, miten monessa vaiheessa sydäntä ahdisti, että tuleeko varoja riittävästi ja pystyykö työtä jatkamaan? Kun olin jäänyt eläkkeelle, ensimmäisinä kuukausina oli lieviä "vaikeuksia" ymmärtää, että nyt minun ei enää tarvitse tehdä mitään eläkkeeni rahoituksen hyväksi, vaan nyt se tulee ja sen saa ottaa vastaan. Aavistelin silloin, että jotain tällaista lienee myös armo? Se vain annetaan ja sen saa ottaa vastaan.
Uskon, että viime viikkoina monet hengellisten järjestöjen ja seurakuntien työntekijät ovat joutuneet miettimään ja rukoilemaan paljon oman työnsä ja tulevaisuutensa puolesta. Kenelle hyvänsä on mahdollista, että työ loppuu. Nopeastikin. Nyt ehkä ymmärrän, ettei töiden loppuminenkaan tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Armoa saan varmaan opetella ymmärtämään elämäni loppuun asti.
Vanha sanonta kuuluu, että mitä enemmän opin tuntemaan Jumalaa, sitä vähemmän tajuan tietäväni hänestä. Rukous on vähän samanlainen mysteeri. Aina on uutta oppimista. Olen lukenut monia rukouskirjoja. Löytääkseni - oppiakseni. Vuosia sitten jostakin noista kirjoista löysin tosi hyvän tekstin. Enää en muista, mikä kirjan nimi oli ja kuka oli sen kirjoittaja. Sillä ei liene merkitystä, kun tekstiä lukee. Olen lisännyt muutaman väliotsikon helpottamaan lukemista.
VAROKAA USKOVIA, JOTKA TIETÄVÄT KAIKEN JUMALASTA
”Monet pyhät,
jotka näyttävät eläneen nuhteetonta elämää, ovat taipuvaisia kirjoittamaan
syntisyydestään aina vain uudelleen ja uudelleen. Vain sellaiset, jotka ovat
lähellä Jumalaa, tietävät mitä synti on. Tämän vuoksi pyhyyden yksi merkki on
nöyryys, haluttomuus moittia tai arvostellakaan ketään, mikä tarkoittaa suurta
myötätuntoa ja ymmärtämystä syntistä kohtaan. Sellaista asennetta kovan linjan
kannattajat kutsuvat typeryydeksi ja pehmoliberaaliksi, kun he omaa
syntisyyttään ymmärtämättä näkevät sitä helposti muissa. Varokaa sellaisia uskovia miehiä ja naisia, jotka tietävät kaiken
Jumalasta ja hänen teistään, varsinkin siinä, mikä koskee muita ja
huomatkaa heidän lempeyden puutteensa. Rabbi
Lionel Blue kuvasi aidosti uskovaa sellaiseksi, joka välittää omasta
sielustaan, mutta toisten ruumiista, kun taas tekopyhät huolehtivat kaikkien
toisten sieluista ja omasta ruumiistaan.
JUMALA ON MUKANA KAIKISSA ASIOISSANI
Jumala pyrkii
alituisesti kiinnittämään huomiotamme mielen ja sydämen muutokseen.
Vaikeutenamme on tunnistaa tuota Jumalan muistutusta. Syvällä sisimmässämme,
huolimatta siitä, miten jumalattomia, maallisia tai rukousta laiminlyöviä
koemme ja ajattelemme olevamme, on luontainen Jumalan kaipaus. Tämän luontaisen
kaipauksen Augustinus tunnisti
itsessään katsellessaan elettyä elämäänsä ja kirjoitti siitä: ”Herra, sinä loit minut itseäsi varten,
eikä sydämeni saa rauhaa, ennen kuin se lepää sinussa.” Tietoisuudessamme
tämä Jumala-kaipauksemme saattaa tuntua melko jumalattomalta, voimme kokea
ikävystymistä, tyytymättömyyttä, pettymystä, vastenmielisyyttä, tyhjyyttä,
pimeyttä sekä eristyneisyyttä ja vieraantumista jopa kaikkien läheisimmistä.
Jumala on kaikissa asioissa, ja jos annamme noiden negatiivisten tunteiden
tulla mukaan rukoukseemme, voimme alkaa nähdä ne Jumalan kutsuna muutokseen.
VAIN JUMALA VOI OPETTAA MEILLE, KUKA JUMALA ON
Millainen on
tämä Jumala, jonka meidän olisi annettava olla sisimmässämme? Vain Jumala voi
opettaa meille, kuka Jumala on. Hän opettaa meitä jokaista eri tavalla, sillä
hän opettaa meitä omien elämänolosuhteittemme välityksellä, eikä meillä ole
mitään muuta keinoa tulla tuntemaan häntä. Me voimme oppia hänestä kirjoista,
opettajilta ja toisilta ihmisiltä, mutta me voimme tuntea hänet vain omassa
sydämessämme. Tämän vuoksi rukousta on kuvattu ”sydämen puheeksi sydämelle”.
Tämä on parempi kuvaus rukouksesta kuin tavanomaisempi ”mielen ja sydämen
kohottaminen Jumalan puoleen”. Rukouksessa me todella yritämme kohottaa
mielemme ja sydämemme Jumalan puoleen, mutta juuri tuo sana ”kohottaa” voi
johdattaa meitä ajattelemaan Jumalan olevan yläpuolella ja hyvin kaukana, kuten
hän onkin, mutta hän on myös meissä, enemmän läsnä meille kuin mitä itse olemme
läsnä itsellemme.
Kun keskitymme
yläpuolellamme olevaan Jumalaan, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että hän on
poissa jokapäiväisistä huolistamme, ja tämä on yksi perustavanlaatuinen
vaikeus, jonka jokainen meistä kokee silloin, kun yritämme rukoilla. Me
yritämme kohottaa mielemme ja sydämemme kaukana yläpuolellamme olevan Jumalan
puoleen ja yritämme karkottaa mielestämme sen, mitä kutsutaan häiritseviksi
tekijöiksi, aivan kuin Jumala ei voisi olla kiinnostunut tai läsnä
keskittymisvaikeuksissamme. Me emme löydä mitään kaukaa yläpuoleltamme, ja
huomaamme pian mielemme täyttyvän ajatusten vyöryllä, mielikuvilla ja
tunteilla, jotka kaikki ovat varsin maallisia, eikä niillä näytä olevan mitään
tekemistä jossakin korkealla olevan Jumalan kanssa, tai ne ovat jopa häntä
vastaan.
JUMALA KUTSUU SINUA IHAN LÄHELLEEN
Elämänolosuhteemme
eivät ole ”häiritseviä tekijöitä”. Asiaa kuvaavalla englanninkielisellä sanalla
distractions on juurensa latinassa
ja se tarkoittaa ”syrjään houkuttelemista” tai ”pois vetämistä”. Elämämme
tosiseikat eivät ole häiritseviä sivuseikkoja: ne ovat se paikka, ja se ainoa
paikka, missä voimme kohdata Jumalan, sillä juuri niissä hän on meitä varten.
Olemassaolomme tosiseikkojen ulkopuolella kaikki se, mitä kohtaamme, on
ajatusten harhailua. Sen vuoksi yrityksemme kohottaa mielemme ja sydämemme
Jumalan puoleen, aivan kuin hän ei olisi tosiseikoissa, merkitsee häiritseviä
tekijöitä. Olla läsnä siinä, mitä meissä
ja meidän ympärillämme parhaillaan tapahtuu, tarkoittaa, että Jumala vetää
meitä puoleensa!
Vain oman
elämämme olosuhteitten ja ympärillämme olevan todellisuuden pohdiskelun kautta
voimme alkaa päästä Jumalan jäljille. Silloin saamme tietää, että hän on myös
meidän yläpuolellamme. Aivan niin kuin ensimmäiset opetuslapset oppivat tuntemaan
Jeesuksen Kristuksena, elävän Jumalan poikana, tuntemalla hänet ensin ihmisenä,
niin mekin voimme oppia tuntemaan Jumalan itsessämme ja ympärillämme oman
inhimillisen kokemuksemme kautta. Alkukirkon
kirjoittajat puhuivat luomakunnasta itsestään Jumalan sakramenttina, mikä
tarkoittaa merkkiä, ja tehokasta merkkiä, hänen läsnäolostaan.
Luomakunnassa ei
sen vuoksi ole mitään, ei ainuttakaan elämänkokemusta, joka välttämättä olisi
sivuseikka. Kaikki, mitä meille
tapahtuu, on Jumalan kutsu kääntyä hänen puoleensa. Niinpä rukous on yhtä
laaja kuin luomakunta; ei ole olemassa ainuttakaan kokemusta, joka ei voisi
tulla rukoukseksi. Koska olemme unohtaneet tämän perustotuuden, kristillinen
spiritualiteetti näyttää kovin usein keinotekoiselta, elämälle vieraalta,
epäluonnolliselta, joittenkin harvojen yksityisomaisuudelta – varjellulta
rikkaudelta, joka voi sulkea meidät järkkymättömän omahyväisyyden valtaan,
kiinnostumiseen kaikkien muiden hengellisestä hyvinvoinnista ja omasta
materiaalisesta turvallisuudestamme.
..NIIN KORKEALLA OVAT MINUN TIENI TEIDÄN TEITTENNE YLÄPUOLELLA JA MINUN AJATUKSENI TEIDÄN AJATUSTENNE YLÄPUOLELLA..
Jumala on sekä
meidän yläpuolellamme että sisimmässämme. Teologit puhuvat Jumalasta
transsendenttina ja immanenttina. Lyhyesti sanottuna transsendentti tarkoittaa,
että Jumala on aina suurempi, liian suurelle rajalliselle mielellemme, jotta
voisimme määritellä tai omaksua asiaa riittävästi. Meille Jumala on aina
salaisuus. Se tarkoittaa, että mitä enemmän tulemme häntä tuntemaan, sitä
enemmän tiedämme, miten paljon vielä on tunnettavaa. ”Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat
minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne
yläpuolella” (Jes 55:9).
Kiusauksenamme
on aina sovittaa Jumala omiin mittoihimme tehdäksemme hänestä oman kuvamme ja
kaltaisemme, valvoaksemme häntä, kesyttääksemme hänet niin, että hänen
toimintansa olisi ennustettavissa ja että hän olisi aina meidän puolellamme.
Kaikissa sotamuistomerkeissä ilmoitetaan, että molempien osapuolten kaatuneet
antoivat elämänsä Pro Deo et Patria,
mikä tarkoittaa Jumalan ja isänmaan puolesta. Mutta Jumalaa ei voida määräillä
tällä tavoin, häntä ei voida pitää inhimillisen määrittelyn rajoissa, Hän on
aina suurempi, ennalta arvaamaton ja yllätyksiä täynnä. Tämä totuus on meille
usein hämmentävä ja tuskallinen. Kun onnettomuudet koettelevat meitä, kysymme:
”Miten Jumala salli tämän tapahtua minulle?”
KIRKKO, JOKA ON MUUTTUMATON JA VAKAA, ON LAKANNUT OLEMASTA KIRKKO
Kirkko on
Jumalan sakramentti maailmassa, tehokas merkki hänen läsnäolostaan
keskuudessamme. Tästä seuraa, että kirkon on heijastettava tätä Jumalan
transsendettia ominaisuutta, tätä hänelle luonteenomaista ennalta
arvaamattomuuden piirrettä. Kirkon on sen vuoksi oltava kehittyvä kirkko, tai
niin kuin varhainen kirkko kutsui itseään ”pyhiinvaelluksella olevaksi
kirkoksi”, aina matkalla, matkalla pois Egyptin orjuudesta erämaan kautta
luvattuun maahan. Tämä totuus kirkosta voi myös olla meille hyvin tuskallinen
ja hämmentävä ja syy paljoon katkeruuteen, vihamielisyyteen ja kirkon sisäiseen
jakautumiseen ja eri kristittyjen kirkkojen väliseen jakautumiseen. Pieninkin
muutos voi aiheuttaa suurta hämmennystä kirkon yhteisöissä, eikä ole mitään
muuta niin paljon hajaannusta aiheuttavaa kuin muutos jumalanpalveluksessa! Me
kaikki pelkäämme muutosta, janoamme turvallisuutta, mutta kirkko, joka on muuttumaton ja vakaa, on lakannut olemasta kirkko,
eikä se ole enää merkki transsendentista Jumalasta.
Mutta Jumala on
myös immanentti, läsnä kaikissa asioissa, mutta ei kenenkään pidäteltävissä. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”
(Apt 17:28). Raamattu on kertomus transsendentin Jumalan immanenttisuudesta
Israelin historiassa, epämääräisen ja hankalan Lähi-idän kansan häpeällisestä
historiasta, jonka kohtalon Jumala oli määrännyt valoksi kaikille
kansakunnille.
Transsendentti
Jumala, joka tuli ilmi Jeesuksessa, on valo ja loistaa pimeydessä, mutta pimeys
ei voinut ymmärtää sitä, jolloin pimeys yritti vapautua valosta. – että olisi
parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta, Kaifas sanoi (Joh 18:14).
Mutta pimeys ei voinut voittaa valoa, sillä Jumala tuli Jeesuksessa meidän
kuolemaamme, tuli meidän puolestamme synniksi (2. Kor 5:21) ja on noussut
kuolleista. Henki, joka eli Jeesuksessa
ja nosti hänet kuolleista, elää nyt meissä. Miten tunnistamme hänen meissä
asuvan Henkensä? Olemme tarkastelleet Jumalan transsendenttisuutta ja hänen
immanenttisuuttaan, mutta emme silti ole saaneet vastausta kysymykseen
”Millainen Jumala on?” Johannes antaa hämmästyttävän vastauksen: ”Jumala on
rakkaus.” Koulussa, jossa kerran opetin, eräs raivostunut uskonnonopettaja
määräsi luokkansa pysymään sisällä ja kirjoittamaan sata kertaa ”Jumala on
rakkaus”. Voimme kuulla tämän lauseen tai jopa kirjoittaa sen tuhat kertaa,
mutta se kimpoaa takaisin mielemme pintakerroksesta saamatta aikaan muutosta
sydämessä. Katumus on sitä, että antaa tämän lauseen painua niihin tietoisuuden
kerroksiin, joissa muutos tapahtuu.
RUKOUSTAPOJA ON MONENLAISIA
Rukoustapoja on
niin monia erilaisia kuin on ihmisiäkin. Rukous
on sitä, että olemme oma itsemme Jumalan edessä. Hän luo jokaisen meistä
ainutlaatuiseksi, kaikista muista erotettavaksi esimerkiksi sormenjälkien,
äänen, solujen, käsialan, tapojen perusteella. Niinpä ei ole yllättävää, että
me rukoilemmekin eri tavalla. Silti tämä ilmeinen totuus on unohtunut, ja
jotkin rukouskirjat antavat yhä vaikutelman, että rukous on kuin pesukoneen
käyttö: Jos seuraat ohjeita, halutut tulokset saavutetaan. Ellet seuraa
ohjeita, silloin sinussa on jotakin vialla ja sinun on parasta pyytää neuvoa
psykologilta, henkiparantajalta tai mahdollisesti henkien manaajalta!
Seuraavassa
joitakin ehdotuksia, joiden monet ovat kokeneet auttavan, kun he ovat etsineet
omaa tapaansa rukoilla. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka sanovat: ”En osaa
rukoilla” tai ”Se on niin pitkästyttävää enkä tiedä, mitä minun on tarkoitus
tehdä” tai ”luen rukouksia, luen Raamattua ja minusta tuntuu, ettei mitään tapahdu.
En pääse eteenpäin”. Silti monia näistä samoista ihmisistä – sitten kun heitä
on rohkaistu kokeilemaan uusia rukoustapoja – rukous alkaa vetää puoleensa,
lumoaa itsessään sekä vaikutuksellaan, joka sillä on heidän elämäänsä.
RUKOUKSENI ESTEENÄ VOI OLLA VÄÄRÄ KÄSITYKSENI JUMALASTA
Yksi
tärkeimmistä rukouksen esteistä on käsityksemme Jumalasta. Me voimme oppia
tuntemaan Jumalan vain oman inhimillisen kokemuksemme kautta. On helppoa sanoa:
”Jumala on rakkaus”, mutta minun käsitykseni rakkaudesta on voinut olla
traumaattinen kokemus täynnä tuskaa, petosta ja torjuntaa. On kyseenalaista,
pystyykö kukaan ihminen rakkauteen vailla mitään ehtoja. Jopa kaikkein
parhaimmatkin vanhemmat ja opettajat ovat taipuvaisia asettamaan ehtoja
rakkaudelleen. Äiti rakastaa kilttiä poikaa tai tyttöä, mutta ei pidä kovinkaan
paljon ilkeästä lapsesta. Niinpä me opimme jo varhain, että rakkaus on ansaittava:
kuten kaikki muukin maailmassa, sekin on markkinavoimisen säätelemää!
Kuusikymmentäluvun loppupuolella ja seitsemänkymmentäluvun alussa toimin
yliopiston kappalaisena ja vietin paljon aikaa puhumalla opiskelijoiden kanssa,
jotka olivat joko hylänneet uskonsa tai olivat ajatelleet tehdä niin. Monen
keskustelun jälkeen kokosin heidän mielipiteittensä perusteella kuvan
Jumalasta. Hänestä tuli ”vanha kunnon Yrjö-setä”, perheen suosikki, varakas,
voimakas, vaikutusvaltainen ja viisas, joka rakastaa meitä kaikkia. Lapsina
meidät viedään vierailulle häneen suureen kartanoonsa, jossa tapaamme matalalla
äänellä puhuvan iäkkään miehen. Vierailun loppupuolella hän kääntyy meidän
puoleemme ja sanoo: ”Kultaseni, tahdon nähdä sinut täällä joka sunnuntai.
Näytän nyt sinulle, mitä tapahtuu, ellet tule.” Hän johdattaa meidät kellariin,
jossa on oikein pimeää ja kuuma, ja me kuulemme vertahyydyttävää kirkumista.
Siellä on pitkiä teräsovien rivistöjä. Yrjö-setä avaa yhden niistä ja näemme
suunnattoman suuren huoneen täynnä liekehtiviä uuneja, joihin pienet pirut
heittävät pitkissä jonoissa seisovat miehet, naiset ja lapset. ”Ja kultaseni,
noin käy sinullekin, ellet vieraile luonani säännöllisesti.” Meidät päästetään
pois kellarista kauhusta tärisevinä rakastavien vanhempiemme luo. Puristaen
heitä kumpaakin lujasti kädestä kuljemme kotiin. Äiti kumartuu puoleemme ja
sanoo: ”Etkö rakastakin Yrjö-setää kaikesta sydämestäsi ja sielustasi ja
voimastasi?” ja me vastaamme, liekehtivät uunit mielessämme: ”Rakastan.”
Sydämessämme me inhoamme häntä, koska hän on hirviö, mutta sydämemme heittää
meidät liekkeihin, ja niin olemme äidin kanssa samaa mieltä.
Tämä on karikatyyri, mutta se kuvaa totuutta,
nimittäin sitä, että olemme saaneet perinnöksi varsin vääristyneitä käsityksiä
Jumalasta. Kuva vaihtelee ihmisestä toiseen. Yhdelle
lapselle Jumala voi olla Yrjö-setä, toiselle hän on epämääräinen joulupukki,
joka kutsutaan käymään jouluna, pääsiäisenä, kastetilaisuuksiin, häihin ja
hautajaisiin. Muuna aikana hänestä ei tarvitse välittää. Kun kasvamme
aikuisiksi, voimme ymmärtää oman jumalakuvamme epämuotoisuuden, mutta kuva jää
syvälle tiedostamattomaan mieleemme. Se vaikuttaa mieleemme ja tunnetiloihimme
jättäen meihin ahdistuneen uskonnollisen kuuliaisuuden tai syvän
vastenmielisyyden kaikkea uskontoon liittyvää kohtaan. Uskonnollinen
kielenkäyttömme heijastelee usein näitä vääristyneitä käsityksiä. Me puhumme
esimerkiksi paastonajasta ”katumuksen aikana”, kääntymisenä takaisin Jumalan
puoleen. Käsite katumus on peräisin latinankielisestä sanasta poena, joka tarkoittaa kipua,
rankaisemista, kärsimystä, rangaistuksen uhkaa ja murhetta, joten Jumala
yhdistetään kaikkiin noihin asioihin. Uuden testamentin sana on metanoia, kuten olemme nähneet, ja se
tarkoittaa mielen ja sydämen muutosta, paluuta takaisin Jumalan luo, jota
kuvataan vapaudeksemme, iloksemme, häneksi jonka luo sielumme kaipaa ja joka on
kaipauksemme ilo.
Järjellämme
saatamme tietää, ettei Jumala ole julma, sadistinen tai oikukas tai ettei hän
muistuta joulupukkia. Mutta kun yritämme rukoilla, saatamme kuitenkin kohdata
tuollaisen Jumalan, sillä lapsuuden
käsityksiä ei helposti pyyhitä pois. Vain Jumalan avulla voidaan tuntea
Jumala, ja Jumala sanoo meille psalminkirjoittajan välityksellä. Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että
minä olen Jumala – (Ps 46:11) Jos siis meidän on määrä tuntea Jumala omassa
elämässämme, meidän on opittava olemaan hiljaa.
HILJAISUUS PUHUU
Useimmille
meistä on vaikea olla hiljaa ja liikkumatta jo lyhytkin aika, mutta vielä
vaikeampaa on hiljentää mielensä. Onneksi mielemme on siten rakentunut, että
voimme keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Jos voin kiinnittää koko
huomioni siihen, miltä isossavarpaassani tuntuu, en voi ajatella Jumalaa tai
mitään muutakaan samaan aikaan. Tässä tuleekin ensimmäinen hiljaa olemisen
harjoitus:
Istu tuolilla
tai lattialla niin hyvin rentoutuneena kuin voit ja pidä selkä suorassa muttei
kuitenkaan jäykkänä. Kohdista nyt huomiosi siihen, mitä tunnet ruumiissasi. Voit
ehkä aloittaa oikeasta jalastasi ja edetä sitten hitaasti kehosi ympäri
ajattelematta sitä, mitä tunnet, tuntea vain. Harjoitus ei voisi olla
yksinkertaisempi, mutta silti useimmat meistä pitävät sitä aika vaikeana, sillä
heti kun olemme aloittaneet, ajatteleva mielemme alkaa harhailla ja kysellä,
emmekö olekin tuhlaamassa aikaamme. Se muistuttaa asioista, jotka meidän on
tehtävä, ja myös niistä, mitä olemme jättäneet tekemättä.
Ihmettelemme, mitä tällä
harjoituksella on yleensäkään tekemistä rukouksen kanssa, varsinkaan
hengellisen matkamme kanssa! Heti, kun tulet tietoiseksi mielesi
aktiivisuudesta, totea ajatukset ja kysymykset mielenkiintoisina, mutta palaa
takaisin siihen, mitä parhaillaan tunnet. Samaten, jos olosi on epämukava tai
tunnet jossakin kutinaa, totea epämukavuus, mutta palaa takaisin siihen, miltä
kehossasi tuntuu. Mitä pitempää voit olla keskittyneenä yhteen kehosi kohtaan,
sitä parempi. Tällaisen hiljaa olemisen asiantuntijat voivat istua liikkumatta
tunnin tai kauemmin, jolloin heidän huomionsa on kiinnittyneenä esimerkiksi
ylähuuleen. Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla kunnianhimoisia, ja muutama
minuuttikin voi auttaa.
HÄNESSÄ SINÄ ELÄT, LIIKUT JA OLET - JUURI NYTKIN!
Kun tunnet
rentoutuneesi tässä harjoituksessa, haluat ehkä tehdä siitä hiukan enemmän
rukouksen kaltaisen käyttämällä apuna Paavalin lausetta: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Apt 17:28). Missä Jumala on?
Jumala on siellä, missä me olemme. Hän on elämämme ja tietoisuutemme, lähempänä
meitä kuin itse olemme itseämme. Tämä
tietoisuus on kaikkien rukousmenetelmien perusta. Jumala on siellä, missä
mekin olemme.
Kun teemme tätä
harjoitusta, on kiinnostavaa huomata, ettei ajatteleva mielemme salli meidän
keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Se vetää koko ajan meitä tulevaisuuteen tai
menneisyyteen. Silloin alamme ymmärtää, että tällainen tapa voi vahingoittaa
elämää. Me annamme huomiomme kiinnittyä vain pieneksi ajaksi nykyhetkeen, joka
on se ainoa todellisuus, mikä meillä tällä hetkellä on. Mennyt on poissa, tulevaisuutta
ei vielä ole, joten meillä on taipumuksena käyttää suurin osa ajastamme
pakenemalla todellisuutta. Oikein hyvä hengellinen harjoitus olisi yrittää elää
niin täydesti kuin mahdollista käsillä olevassa hetkessä.
Jumala on siellä, missä me olemme, emmekä voi löytää
häntä mistään muualta. Tämän on toinen ilmeinen totuus,
jonka me käytännössä niin usein unohdamme sijoittamalla Jumalan jonnekin
muualle, ehkä kirkkoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan. Koska ulkoistamme
Jumalan ja elämme menneessä ajassa tai tulevaisuudessa, voimme tuhlata elämämme
hedelmättömään katumiseen sen vuoksi, mitä olemme ehkä olleet tai olisimme
voineet olla, jos vain olosuhteet olisivat olleet erilaiset.
ETSIVÄ LÖYTÄÄ
Mitä Jumalan
tahto tarkoittaa sinun elämässäsi tällä hetkellä, juuri nyt? Se on aivan siinä,
missä olet tällä hetkellä, tässä paikassa, tässä perheessä, tässä
yhteiskunnassa, työssä, tällä luonteella, näillä lahjoilla, kyvyillä,
kykenemättömyydellä ja syntisillä taipumuksilla. Juuri tästä paikasta, eikä
mistään muualta, sinun on määrä löytää hänet, ja juuri näistä olosuhteista
sinua ylistetään, eikä mistään muista. Tämä ei tarkoita, että meidän on
pysyttävä siinä, missä olemme ja sellaisina kuin olemme. Tyytymättömyyden
tunteet ovat Jumalan muistutuksia, kun hän rohkaisee meitä joko muuttamaan
tilannettamme tai tapaa, jolla ymmärrämme sen. Ainoa tapa löytää hänet, on aloittaa siitä, missä olemme. Muuten
olemme kuin se ihminen, joka vastasi, kun häneltä kysyttiin tietä erääseen
kylään, sanomalla ensin ”Teidän sijassanne en aloittaisi tästä”.
Toisessa
hiljentymisharjoituksessa istutaan niin kuin edellisessäkin, mutta keskitytään
tällä kertaa hengittämiseen, mikä tarkoittaa keskittymistä sisäänhengityksen ja
uloshengityksen fyysiseen tuntemukseen. Hengitä luonnollisesti. Saatat mahdollisesti
huomata hengityksesi syvenevän. Jotkut ihmiset ovat havainneet, että tietoinen
huomion kiinnittäminen hengittämiseen nopeuttaa hengitystä. Jos se jatkuu ja
aiheuttaa hengästymistä, luovu silloin tästä harjoituksesta. Kun tunnet olosi
hiljentyneeksi, silloin tämäkin harjoitus voidaan muuttaa rukoukseksi. Anna
sisäänhengityksen ilmaista kaikkea sitä, mitä kaipaat. Raamattu kuvaa Jumalaa
hengitykseksi. Hengeksi, elämän antajaksi. Sinä voit kohdata hänet
hengityksessäsi, joten anna hänen elämänsä virrata sinuun, jokaiseen kehosi
osaan ja mielesi ja sydämesi sopukoihin. Anna Jumalan olla sinulle Jumala. Anna
uloshengityksesi ilmaista kaipaustasi antautua kokonaan hänelle kaikkine
huolinesi, ahdistuksinesi, pelkoinesi ja syyllisyydentunteinesi. Älä tuomitse itseäsi vaan heittäydy hänen
syliinsä.
RUKOILE NIINKUIN OSAAT
On hyvä aloittaa
jokainen rukoustuokio yhdellä näistä hiljentymisharjoituksista. Jos huomaat,
että niistä on apua, etkä tahdo tehdä muuta rukoukselle varaamanasi aikana,
jatka silloin niillä. Tässä on toinen hyödyllinen ohje rukoukselle: meidän pitäisi aina seurata vaistojamme ja
rukoilla niin kuin osaamme, ei sillä tavoin kuin emme osaa. Useimmat meistä
voivat helposti hyväksyä tämän neuvon ja ovat valmiita antamaan sen muille.
Meidän on hyvin vaikea noudattaa itse sitä, sillä meille on vakuutettu jo
varhain, että toiset tietävät paremmin ja että meidän on seurattava ohjeita,
jotka oppineemmat tai kokeneemmat asettavat eteemme. On viisasta ottaa
huomioon, mitä oppineet ja viisaat sanovat, mutta meidän on myös tärkeää
kuunnella omaa kokemustamme. Sen laiminlyöminen tai väheksyminen voi merkitä
sitä, että laiminlyömme Jumalan meille antamia vihjeitä silloin, kun hän
vaikuttaa meissä. Meidän olisi kuunneltava omaa kokemustamme, ei vai
päättäessämme, mitä rukoilemme vaan myös miten rukoilemme: polvistuneena,
istuen, seisten, makuuasennossa vai kävellen ja miten kauan.
Kutsu rukoukseen
on kutsua kääntymään takaisin Jumalan puoleen tai niin kuin evankeliumin
käännös sanoo: katumaan syntejämme. Varhainen teologi Evagrius sanoi: ”Synti on Jumalan hyvyyden unohtamista.” Kaikki
synti on loukkaus hyvyyttä ja rakkautta kohtaan, ja vain rakkaus voi voittaa
synnin. Siksi ensimmäinen askel kohti katumusta ei ole itsemme moittiminen tai
rankaiseminen. Itsensä paheksuminen sulkee meidät yhä varmemmin omaan
pahuuteemme. Ensimmäinen askel kohti katumusta on kääntää huomiomme Jumalan
hyvyyteen. Vain Jumala voi opettaa meille, mitä synti on. Millä tavoin meidän
sitten pitäisi kohdistaa huomiomme Jumalan hyvyyteen? Jumala ja vielä enemmän
hänen hyvyytensä, voivat vaikuttaa sangen abstrakteilta käsitteiltä erityisesti
silloin, kun olemme toisten ihmisten ilkeyden tai julmuuden uhreja tai kun
tunnemme jääneemme oman ilkeytemme tai julmuutemme ansaan.
ENNEN NUKAHTAMISTA ON HYVÄ KATSELLA PÄIVÄN TAPAHTUMIA
Ennen nukahtamista meillä on tapana palauttaa mieleen
päivän tapahtumia, erityisesti jos olemme riidelleet.
Elämme uudelleen tuon tapahtuman ja järjestämme asiat meille edullisimpaan
muotoon. Kiukuttelemme itsellemme, kun olimme tuolloin niin hidasälyisiä, sillä
nyt mieleemme on tullut terävä huomautus, jolla olisimme tehneet selvää
vastapuolesta. Käytä tätä luontaista taipumusta ja palauta mieleesi päivän hyviä
hetkiä, niitä joista nautit, jotka virkistivät sinua ja joita arvostit
näyttävätpä ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Monet hämmästyvät tehdessään
ensimmäistä kertaa tätä harjoitusta ja huomatessaan, miten paljon päivän
mittaan tapahtui sellaista, josta he nauttivat ja josta he ovat kiitollisia.
Vain katselemalla, arvostamalla ja nauttimalla noista hetkistä ja olemalla
hyvillä mielin niiden johdosta, me saamme edes jonkin todellisen käsityksen
Jumalan hyvyydestä. Näe nämä hetket Jumalan lahjoita, jotka hän sinulle antoi.
Hän ei antanut niitä sen vuoksi, että olet ollut hyvä tai tehnyt paljon työtä
tai että olet ollut hyveellinen tai vilpitön, vaan koska sinä olet
kallisarvoinen Jumalan silmissä, ja hän rakastaa sinua.
Jos teet tämän
harjoituksen yhden kerran, sillä ei ole juurikaan jälkivaikutusta, mutta jos
otat sen tavaksesi, se alkaa muuttaa havaitsemistasi, joka on kaiken olemassaolon
perusta. Me alamme nähdä sen todellisuuden, jossa elämme, emme vain
persoonattomana olosuhteiden sarjana, joka on pantu koettelemukseksemme, tai
jonakin jumalaisena estejuoksuna, ikuisten rangaistusten odottaessa häviäjiä.
Alamme nähdä sen läsnäolona, luokseen kutsuvan ja rakastavan Jumalan
läsnäolona, joka tuntee iloa antaessaan ja joka on meille paljon enemmän kuin
mitä itse voimme koskaan olla itsellemme. Kun alamme havaita tällä tavoin, on
kuin kaikki olisi muuttunut, aivan kuin olisimme muuttaneet persoonattomasta
laitoksesta kotiin, jossa kaikki puhuu siitä, mitä rakastamme.”
Tämän blogi-tekstini lomassa on ollut muutamia kuvia maalaismaisemasta Mustialassa. Mustiala on kylä lähellä Tammelan kirkonkylää. Kustaa Vaasa perusti kylään kuninkaankartanon 1560-luvulla. Myöhemmin tilasta tuli Hämeen-Uudenmaan Ratsujääkäripataljoonan luutnantin virkatalo. 1800-luvulla tila palautui valtiolle ja 1840 Mustialassa aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen maatalousoppilaitos. Eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 180 vuotta maatalousopetuksen alkamisesta Suomessa. Tammelan kunta järjestää elokuussa kulttuurikävelyn, jossa puolentoista tunnin aikana esittelen paikan historiaa, sen vanhoja rakennuksia ym. Mustialassa toimii edelleen mm. Hämeen Ammattikorkeakoulu. Alla on kuva Vanhalasta. Yksi alueen vanhimmista rakennuksista (vuodelta 1840). Rakennuksissa aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen maaseudulla toimiva postitoimisto 1860. Mustiala on yksi Tammelan historian upea kohde.
Perjantai 29.5.2020 on/oli Tammelan historiassa yksi merkittävä päivä. Tuolloin tuli kuluneeksi 150 vuotta tammelalaisen kotiseutuneuvos Antto Laihon syntymästä. Tarkoitus oli myös tuona päivänä järjestää myös kunnan toimesta kulttuurikävely Laihon kotitalolta hautausmaan kautta Nuorisoseuran talolle. Koronan takia kävely siirrettiin keskiviikkoon 3.6. Tuo opastus nauhoitettiin ja nyt se on kaikkien katsottavissa Tammelan kunnan sivuilla. Jos Sinua kiinnostaa, opastus on katsottavissa seuraavalla sivulla: https://youtu.be/_CnQ_wjkYKI Opastoiminta on minulle harrastus, jonka myötä olen syventynyt paikalliseen historiaan.
Tämän pienen Tammela-mainoksen jälkeen kirjoitan Sinulle vielä Matleena Ikolan, kokemuksen siitä, mitä hiljaisuus ja pysähtyminen hänelle antoivat. Olen saanut tuosta tekstistä paljon. Se on niin totta. Toivon, että se antaisi rohkeutta hiljentymiseen ja pysähtymiseen Sinullekin.
”Istun retriitissä ja löydän yhteyden sydämeeni. Vihdoin, se on nimittäin
ollut kauan kadoksissa. Sydämeni on iloisella päällä, sillä on meksikolainen
fiestahattu päässään ja se laulaa taukoamatta “I’m a happy fellow.” Sen menoa
on oikeastaan aika liikuttava seurata. Sen sävelet osuvat myös ihan oikeaan,
sillä näin onnellinen en ole ollut vuosiin. Olen ollut kohta 10 päivää hiljaisuudessa. Se on tehnyt sielulleni ihmeitä.
Nämä hiljaiset päivät hiljaisten vuorien syleilyssä ovat vieneet paikkaan, jossa
mieli tyhjenee. Se ei tavalliseen tapaansa ole mukana tilanteissa tuomassa omia
tulkintojaan, sekoittamassa, hämmentämässä, vaatimassa huomiota itseensä. Se on
hiljentynyt ja hiljentymisen myötä raivannut tilaa sydämelleni tulla esiin.
Mielen vetäytyminen on kovin uusi kokemus sellaiselle, joka ei juuri
muualla eläkään kuin omassa päässään. Tuntuu siltä kuin maailma laajenisi.
Aistit herkistyvät, ja niiden mukana ympäristö aukeaa, alkaa kertoa tarinaansa.
Polunvarren juurakko on pullea ja ystävällinen. Seetripuun kaareva runko on
kuin syli, jonka turvaan voi käpertyä. Ilma väreilee ja tuoksuu, pienet olennot
pitävät jatkuvaa konserttiaan. Tämän hiljaisuuden keskellä tunnen kasvavani takaisin lapseksi jälkeen.
Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tässä todellisuudessa löydän myös Jumalan. Hän kurottaa kohti sydäntäni,
joka odottaa auenneena, joka fiestahattu päässään on valmis antautumaan,
antamaan elämälle mahdollisuuden tapahtua.
Tuosta retriitistä on kulunut kohta viisi vuotta. Kokemus käänsi aikoinaan
elämäni suunnan. Vastusteluistani huolimatta uskalsin antautua, antaa elämäni
ohjat Jumalalle, elämän hengelle – ja alkoi tapahtua! Antautuminen ei missään nimessä ollut helppoa, ei se ole sitä edelleenkään.
Olin aiemmassa elämässäni hyvinkin tottunut kontrolliin – oli näennäisesti
turvallisempaa, kun kaikki oli päätettävissäni. Olin tottunut täyttämään
kalenteriani, tekemään turhanpäiväisiä suunnitelmia, jotta pysyisin
kontrollissa. En siis uskaltanut antaa elämän, ihmeiden tapahtua.
Kannan syvällä olemuksessani tiukkaa suorittamisen perinnettä, monen meistä
syntymälahjanaan saamaa. Siksi antautuminen on usein tiukassa. Se täytyy valita
aina uudestaan. Kontrolli, järjestystä kaipaava mieli väijyy koko ajan nurkan
takana, haluten usein ottaa ohjat käsiinsä. Vaatii vahvaa tietoisuutta olla
luovuttamatta niitä sille.
Tämä teksti on syntynyt aikana, kun koko maailma on pysähtynyt. Nyt jos
koskaan on aikaa opetella päästämään kontrollista irti. Pysähtyminen on usein
parhaita opettajiamme; vain pysähtymällä, itseemme laskeutumalla voimme
huomata, kuinka elämä tapahtuu. Se tapahtuu, kulkee uomissaan, oli mielemme
sitä järjestelemässä tai ei. Pääsee huomattavasti helpommalla, jos tuota
tapahtumista vastaan ei tarvitse taistella. Se vapauttaa energiaa itse elämään.
Se raivaa tilaa muutokselle. Siksi kehoitan: kun maailma pysähtyy, pysähdy. Niin paljon kuin omien
olosuhteittesi keskellä voit. Se voi saada ihmeitä aikaan."
Sinä Ystävä! Olet siellä jossakin kaukana. Mutta et kaukana kuitenkaan. Käyn rukouksen kautta luonasi päivittäin, yleensä aamuisin, välillä muulloinkin. Välimatka ei ole rukouksessa eikä Hengessä mikään ongelma. Pyydän, että Jumala Sinua siunaisi ja pitäisi huolta. Se on parasta, mitä voin ja osaan Sinulle pyytää. Tätä plogia kirjoittaessa on vahva tunne, että olet Jumalalle erityisen arvokas. Jos ei kukaan ole sitä Sinulle pitkään aikaan sanonut, minä sanon sen Sinulle. Hän opettaa meitä löytämään uusia rikkauksia rukouksesta ja tietysti Hänestä itsestään. Ollaan turvallisella mielellä. Auttaja on kanssamme koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti