Ihmeellinen rakkaus

Hei Sinä blogini lukija!

Toivottavasti jakselet hyvin siellä, missä tällä  hetkellä olet. Kirjoitan tätä tekstiäni 19.12. torstaiaamupäivänä. Ikkunasta näkyy tuttu maalaismaisema, jossa on parikolme senttiä lunta. Kävin aamulla Prismassa. Tilasin äsken joulukuusen, jonka paikallinen Lions-järjestö tuo kotiin asti 35 eurolla. Hinta on kohtuullinen ja siihen sisältyy myös kotiinkuljetus. Olen viime päivinä tehnyt joulusiivousta. Koska vanha kotitalo on melko suuri (ja minulla on selkävika), olen jo vuosia tehnyt niin, että siivoan yhden huoneen päivässä. Aloitin siivouksen yläkerran huoneista. Sitten alakerta. Lopuksi kellarissa oleva sauna ja pesutilat. Jäljellä on enää ulkoeteisten siivous. Huomaan saavani joulumieltä siitä, kun teen tuota hommaa. Kukaan ei pakota minua siivoamaan, mutta teen sen mielelläni.

Tänä syksynä olen lukenut monia rukous- ja mietiskelykirjoja. Viime blogissani kirjoitin yhden otteen Thomas Mertonin kirjasta "Hiljainen elämä". Tämä kirja on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Merton meni 26-vuotiaana luostariyhteisöön, jossa asui 27 vuotta. Hiljainen elämä -kirjaan on koottu päiväkirjamerkintöjä vuosikymmenten ajalta. Kirja kuvaa syvää Jumalan kaipausta ja etsintää.

Thomas Merton alkoi pitää päiväkirjaa jo vuonna 1931 ollessaan vasta kuusitoistavuotias. Poikavuosista saakka hän tottui ajattelemaan, että hänen elämästään tulisi ehtymättömän rikasta, jos hän kirjoittaisi siitä. Kirjoittaminen tekisi hänestä Elämän äärettömän luomistyön ylistäjän.

 

Kirjoittaminen oli uskonto, joka velvoitti Mertonia suhteessa Jumalaan. Hän uskoi, että Jumala syntyisi hänen sisimpäänsä, jos hän vain kirjoittaisi siitä, kuinka hän sitä kaipasi. Merton tuli munkiksi kirjoittamalla munkiksi tulemisesta. Hänen luostarikutsumuksensa muoto selvisi hänelle vähitellen kokemussarjojen kautta, jotka saattavat tuntua lukijasta ristiriitaisilta, mutta joiden merkitys oli hänelle itselleen hämärällä tavalla selkeä. Hän kirjoitti hiljaisuudesta hiljentyäkseen. Hän kirjoitti eksymisestään, jotta Jumala löytäisi hänet pikemmin. Hän kätkeytyi maailmalta paljastamalla itsensä kokonaan.

 

Kun Merton syntyi 31. tammikuuta 1915 Pradesissa Ranskassa, vain hänen vanhempansa kahdenkeskinen onni oli todistamassa hänen ensimmäistä parkaisuaan. Kun hänen tarinansa katkesi tapaturmaisen sähköiskun seurauksena Bankokissa Thaimaassa joulukuun 10. päivänä 1968, hänen kuolemansa noteerasivat miljoonat ihmiset, ja New York Times julkaisi hänen muistokirjoituksensa etusivullaan. Viidessäkymmenessäkolmessa vuodessa hän oli kirjoittanut itsensä suurin kirjaimin ja häviämättömällä musteella oman vuosisatansa Elämän kirjaan.

 

Tutkijat kutsuvat Thomas Mertonia "hengelliseksi opettajaksi" ja hänen kirjojensa kansiteksteissä hänen mainitaan olevan yksi 1900-luvun merkittävimmistä teologeista. Hänen elävä kuvauksensa siitä, miltä tuntuu elää pohdiskelevaa, syvään rukoukseen painottuvaa sisäistä elämää, vetoaa perustellusti niin teologeihin kuin maallikkolukijoihinkin."

 

Seuraavat päiväkirjamerkinnät olen poiminut Sinua varten vajaa 500-sivuisesta kirjasta.

 

"29.11.1951 Luuletko, että minulla on hengellinen elämä? Ei minulla ole, minä olen puute, minä olen hiljaisuus, minä olen köyhyys, minä olen yksinäisyys, sillä olen luopunut hengellisyydestä löytääkseni Jumalan, ja juuri Hän on se joka saarnaa kovalla äänellä vajavuuteni syvyyksissä sanoen: "Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla." (Jes 44:3-4)

 

12.11.1952 Totuus muovautuu hiljaisuudessa ja työssä ja kärsimyksessä, sillä niiden kautta meistä tulee totuudenmukaisia. Mutta me sekaannumme Jumalan työhön puhumalla liikaa itsestämme - jopa kertomalla Hänelle, mitä Hänen pitäisi tehdä - neuvomme Hänelle, kuinka tehdä meistä täydellisiä ja odotamme Hänen äänensä vastaavan meille hyväksyttävästi. Käymme pian kärsimättömiksi ja käännymme pois hiljaisuudesta, joka häiritsee meitä (hiljaisuudesta, jossa Hänen työnsä onnistuu parhaiten), ja keksimme itse vastauksen ja hyväksynnän, kun niitä ei koskaan kuulu. Hiljaisuus on siis Hänen totuutensa palvontaa. Työ on nöyryytemme ilmaus. Kärsimys syntyy rakkaudesta, joka pyrkii vain yhteen asiaan: Jumalan tahdon toteutumiseen.

 

2.10.1958 Olen lopulta tulossa siihen tulokseen, että korkein pyrkimykseni on olla se joka jo olen. Että en milloinkaan täytä velvollisuuttani ylittää omat rajani, ellen ensin hyväksy itseäni, ja jos hyväksyn itseni täysin ja oikealla tavalla, olen jo ylittänyt itseni. Sillä juuri hyväksyntää vaille jäänyt minäni on tielläni ja tulee olemaankin niin kauan kuin sitä ei ole hyväksytty. Kun se on hyväksytty - siitä tulee astinkiveni sen luo, mikä on yläpuolellani. Sillä tällaiseksi Jumala on ihmisen luonut. Perisynti oli pyrkimys ylittää itsensä olemalla "Jumalan kaltainen" - toisin sanoen olemalla jotain muuta kuin oma itsensä. Meidän täytyy ensin tulla itsemme kaltaisiksi ja lakata elämästä "itsemme ulkopuolella".

21.12.1965 Oma henkilökohtainen tehtäväni ei ole vain olla runoilija ja kirjailija. Pohjimmiltaan tehtäväni on ylistää Jumalaa sisäisestä hiljaisuuden, kiitollisuuden ja tietoisuuden keskuksesta käsin. Sen voi tehdä vain ihminen, joka ei näennäisesti saavuta elämässään mitään. Minun ei pidä keskittyä saavuttamiseen tai saavuttamatta jättämiseen. Tehtäväni on vain hengittää tätä kiitollisuutta päivästä toiseen, yksinkertaisissa oloissa, ja muuten ottaa vain vastaan kaikki, mitä kohdalleni tulee. Sillä työ on osa ylistystä, olipa se pölkkyjen halkomista tai runojen kirjoittamista tai - parasta kaikesta - yksinkertaisten muistiinpanojen tekemistä. Ja joidenkin pakollisten kirjeiden kirjoittamista silloin tällöin.

Jos kaiken ytimessä on velvollisuuteni vastata Jumalan kutsuun, kun Hän kutsuu minua yksinäisyyteen, se ei tarkoita vain sitä, että sulkisin kaiken yksinkertaisesti pois mielestäni ja eläisin ikään kuin vain Jumala ja minä olisimme olemassa. Se on sitä paitsi mahdotonta. Minun on pikemminkin opittava niiden yhteyksien ja ristiriitojen kautta, joita minulla vielä on, kuinka syvää yksinäisyyttä minulta vaaditaan. Juuri nyt se merkitsee kipeää tietoisuutta siitä, että olen ollut liian riippuvainen toisten tuesta ja hyväksynnästä - ja silti tarvitsen toisia. Minun täytyy nyt tehdä tälle asialle jotain, niin tuskallista kuin se onkin. Toisin sanoen - joidenkin Jumalan vastauksien on tultava toisten ihmisten kautta, niidenkin joiden mielipiteitä en jaa, niidenkin jotka eivät ymmärrä elämäntapaani. Mutta olisi tuhoisaa pyrkiä vain miellyttämään toisia - jo pelkkä halu miellyttää heitä estäisi minua kuulemasta heidän mahdollista todellista sanomaansa. Tämän työn tekeminen oikein on enemmän kuin mihin omat voimani riittävät. Minulla on jäljellä vain rukous - ja kärsivällinen, nöyrä valmius totella Jumalan tahtoa. Yksi asia on varma - minulla ei ole vastauksia. (Ihmiset näyttävät pitävän lähes selviönä, että erakon tulisi olla ihminen, jolla on vastaukset valmiina). Mutta en myöskään voi vain etsiä vastauksia toisilta. Ongelma on siinä, että on opittava elämään jonkin aikaa, kenties pitkiäkin ajanjaksoja ilman yhtään mitään vastauksia!!"

Sitten tapahtuu jotakin, joka mullistaa koko Mertonin elämän. Elämään astuu kaiken ylittävä rakkaus!

"10.4.1966 Pääsiäissunnuntai (selkäleikkauksen jälkeen) Olen palannut erakkomajaani odotettua aiemmin (nukun sairashuoneella). Leikkaus sujui paljon kitkattomammin ja tehokkaammin kuin olin odottanut ja onnistui ilmeisesti loistavasti. Käveleminen oli aluksi vaikeaa, ja se jalka, josta otettiin luukudosta, vaivaa minua yhä, mutta kaiken kaikkiaan minulla on ollut vähemmän kipuja kuin etukäteen arvelin. Pahinta oli sairaalan epänormaali, koneellinen, rutinoitunut elämä, se että minua tökittiin ja työnnettiin ja pistettiin ja leikattiin ja ruokittiin ja täytettiin pillereillä, mehuilla jne. Saavuin kotiin eilen ja tulin erakkomajalle niin pian kuin pääsin, aivan hupsuna ja haltioissani. Kai tämä on vähän lapsellista.

Viikko leikkauksen jälkeen, palmusunnuntaita edeltävänä perjantaina sain nousta vuoteesta ja mennä hetkeksi ulos nurmikolle kävelemään. Se paransi oloani valtavasti, samoin kuin se, että hyvin ystävällinen ja työlleen omistautunut sairaanhoitajaopiskelija (josta Merton käyttää vain nimeä M) lähetettiin huolehtimaan siteistäni jne. Se vilkastutti asioita huomattavasti. Itse asiassa aloimme kenties olla jo liiankin läheisiä siinä vaiheessa, kun M. lähti pääsiäislomalle, mutta hänen peittelemätön ja vilpitön kiintymyksensä auttoi minua suunnattomasti palaamaan taas nopeasti elämään. Oikeastaan kaikki sairaanhoitajat olivat hyvin kiinnostuneita ja ystävällisiä ja lämpimiä. Oli valtavan nautinnollista saada olla kaiken sen huolenpidon ja arvostuksen kohteena. Se oli suunnaton ylellisyys! Tajusin, että vaikka suhtauduinkin melko välinpitämättömästi munkkiveljieni seuraan (voin elää kaipaamatta yhteisöä ollenkaan, ja menen luostariin ja osallistun sen pakollisiin menoihin tahdonvoimani avulla, en siksi että tarvitsen sitä tunnetasolla), tunnen sen sijaan syvää ja tunteellista naisellisen kumppanuuden ja rakkauden kaipuuta. Sen tiedostaminen, että joudun peruuttamattomasti elämään ilman sitä, raastoi minua enemmän kuin itse leikkaus.

17.5.1966 Puoli kahdelta aamuyöllä olimme molemmat hereillä ja ajattelimme toisiamme, mutta sen jälkeen nukahdin uudelleen. Heräsin taas puoli neljältä mahtavan ja kauhean rakkauden kriisin syövereissä.

Olin nähnyt unta jostakin kauniista päivästä. Sitten heräsin tuntien rakkautemme ikuisen todellisuuden ja oikeellisuuden. Lävitseni tulvahti haltioitunut rakkaudentunne ja silmäni täyttyivät kyynelistä, joiden läpi saatoin ikään kuin nähdä M:n sydämen niin kallisarvoisena kuin se on Jumalan silmissä, sen kauneuden ja rakastettavuuden, sen rakkauden suunnattoman arvokkaan lahjan, jota hän tuntee minua kohtaan! Itkin puoli tuntia, nyyhkytykset vavisuttivat minua, en ollut vielä edes täysin hereillä, olin niin uppoutunut tämän näyn ja tämän toivon syvään todellisuuteen.

20.5.1966 Eilinen, helatorstai, oli siis kaunis. Hän tuli vaaleansinisellä Fordilla, sitä ajoi toinen sairaanhoitaja, joka palasi myöhään iltapäivällä hakemaan häntä. Kävelimme viinitarhakukkuloiden juurella olevaan metsään kantaen ruokia piknikiä varten. Hänellä oli laukullinen ruokaa, ja laukusta tippui vettä jäästä, joka piti Sauternes-viinin viileänä. Sulavan jään vuoksi emme voineet mennä kauas - emme siihen paikkaan asti, jota olin ajatellut, mutta menimme vain pensaikon keskelle ja se ajoi luultavasti saman asian, koska olimme täysin näkymättömissä - paikka ei ollut mitenkään erityisen kaunis, joten oli epätodennäköistä, että kukaan tulisi sinne! Olikin hyvä, että olimme piilossa ja aivan kahden!

Söimme silliä ja kinkkua ja joimme viiniämme ja luimme runoja ja puhuimme itsestämme ja enimmäkseen rakastimme ja rakastimme ja rakastimme viisi tuntia. Vaikka olemme yhä uudestaan vakuutelleet ja sopineet, että rakkautemme täytyy aina pysyä siveänä ja että tämä uhraus on oleellisen tärkeä.. Nyt rakastamme toisiamme koko vartalollamme, ja minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yhtä kuin minä itse. Se tuntui oikealta, koska me todella kuulumme toisillemme rakkaudessamme (huono perustelu - sillä voisi oikeuttaa mitä tahansa!). Huolestuttavaa on tietysti se, että tämä harras ja kaunis kokemus on jotain, mitä nykyajan rakastavaiset kokevat kenties vain harvoin.. Minulle valkeni yhtäkkiä, etten ole koskaan aiemmin sallinut tätä, sillä nuoruudessani minulla oli aina kiire ja ajattelin liikaa ja yritin kiirehtiä kaikkea ennenaikaisesti. Ei ihme, että olin onneton..

Tunnen itseni vähemmän sairaaksi. Tunnen itseni ihmiseksi. Olen kiitollinen hänen rakkaudestaan, joka on kokonaan minun. Sen kauneus johtuu siitä, että emme vain leikittele, vaan kuulumme täydellisesti toistemme rakkaudelle..

M pitää kiinni siitä, että hän on kokonaan minun eikä koskaan rakasta ketään toista. Olen lakannut yrittämästä saada hänet luopumaan siitä ajatuksesta. Tiedän, että meidän täytyy kärsiä kauheasti. Mutta nyt en vain kerta kaikkiaan ajattele sitä.

14.6.1966 Eilen apotti (= luostarin johtaja) tuli kotiin. Illalla menin Steelin rakennukseen soittamaan M:lle. Veli Clement oli siellä ja kertoi, että veli G. oli kuunnellut salaa yhtä monista puheluistani M:n kanssa ja ilmoittanut asiasta apotille. En tiedä kuinka paljon apotti tietää, mutta tiedän, että hän on vihainen ja odottaa vain saavansa haukkua minut perin pohjin, mikä on luonnollista. Minun on kohdattava se tosiasia, että olen toiminut väärin ja typerästi tässä asiassa. Niin paljon kuin rakastankin M:ää, minun ei koskaan olisi pitänyt tempautua tunteideni valtaan ja olla niin tavattoman harkitsematon. Mutta ehkä tiesin, että aikani oli rajallinen ja M. rakasti minua niin paljon ja halusin antaa hänelle kaiken vastarakkauteni. No, nyt kaikki on selvästikin ohi. Soitin hänelle vielä kerran (hän oli lohduton ja niin minäkin). Hän sanoi: "Minulla oli kauhea tunne siitä, että jokin oli vialla, kun odotin puheluasi".. "Näemmekö toisiamme enää koskaan?" .. "Mitä teen ilman sinua?" .. "Miten epäreilua tämä on, miten epäinhimillistä!" Mutta olemme molemmat odottaneet tätä. Mutta jos ilmoitus tehtiin joistakin kaikkien suorimmista keskusteluistamme, seuraukset voivat olla hyvin ankarat! Luoja tietää, mitä kaikkea apotti tietää! No, se selviää kai pian.

Joka tapauksessa, sen perusteella mitä olen joutunut käymään läpi siten lauantain, tiedostan kyllä selvästi, millaiseen vaaraan olen joutunut. Asiat olivat vähällä mennä todella väärään suuntaan ja on kaitselmuksen ohjausta, että kaikki on nyt tehty tyhjäksi.

Päätin, että olisi parasta kohdata apotti ja tunnustaa hänelle (mutta vain puhelut!) ennen kuin hän kutsuisi minut puhutteluun. Tein siis niin. Hän oli ystävällinen ja yritti jossain määrin olla ymmärtäväinenkin. Hänen ainoa ratkaisunsa oli tietysti "täydellinen ero". Hän haluaa kirjoittaa M:lle itse, mutta en suostunut siihen - se olisi tuhoisaa, hän ei tiedä kuka M. on eikä hänen minun mielestäni tarvitsekaan tietää. Hän vihjaili, että olen ollut yksinäinen erakkomajassa, että voisin tulla luostariin ja nukkua sairashuoneessa jne.

22.6.1966 Rakkautemme oli ja on niin tärkeä, että yksityiskohdilla ei ole merkitystä. Mutta juuri siinä vaiheessa kaikki lopetettiin lyhyeen, pommitettiin, tehtiin tyhjäksi. Se minkä olisi pitänyt kehittyä luontevasti ja hitaasti kestäväksi, lämpimäksi, suoloiseksi rakkaudeksi, jonka koko syvyyden voisimme ilmaista, katkaistiin juuri kun se oli alkamassa. Minulla ei ole oikeutta valittaa, sillä olen sitoutunut toisenlaiseen elämään. Mitä häneen tulee, ainakin kerroin hänelle kerta kerran jälkeen, mitä oli odotettavissa, mutta lopputulos on silti julma meidän molempien kannalta. Minulle alkaa selvitä vasta nyt, miten julma se todella on.

En voi pitää tätä "pelkkänä seikkailuna". Se on ollut perustavanlaatuinen tapahtuma elämässäni, sellainen joka asettuu syvälle sydämeeni muuttaen koko ajatteluani ja kokemiseni ilmastoa. Nyt tiedän, että hänessä löysin jotakin, jonkun, jota olen etsinyt koko elämäni. Tiedän, että hän tuntee samoin. Tapahtuipa mitä hyvänsä, uskon että meissä molemmissa säilyy aina tunne siitä, että tämä oli ja on jotakin liian syvää ja liian todellista, jotta se voisi oleellisesti muuttua. Olemme löytäneet toisissamme jotain, mitä ei voi kadottaa, mutta emme voi pitää sitä itsellämmekään. Siitä johtuu tämä kauhea yksinäisyys, menetyksen tunne, lohduttomuus, kun joudun olemaan ilman häntä, vaikka sydämissämme rakastamme toisiamme edelleen syvästi. Meidän on kuitenkin hyväksyttävä se, että tästä eteenpäin joudumme kulkemaan eri suuntiin, mutta kumpikaan meistä ei taida olla aivan valmis hyväksymään sitä. Voimmeko todella kulkea eri suuntiin? Tavallaan emme. Sydämissämme kuljemme yhdessä niin kauan kuin elämme.

23.6.1966 Mitä olen ilman häntä? Mitä hän on ilman minua? Ensinnäkään emme voi oikeastaan enää olla ilman toisiamme. Elämässämme on nyt jotain kertakaikkisen pysyvää ja peruuttamatonta: se rakkaus, jonka olemme tunteneet toisissamme, joka on muuttanut meitä, joka säilyy meissä salattuna ja kirkastettuna - kirkastavana - läsnäolona. Hänen sisin minuutensa pysyy aina salaperäisellä, ihmeellisellä tavalla läsnä minussa - se ääni, joka alkoi puhua minulle niin sävähdyttävästi ja kauniisti noina toukokuun varhaisina aamuina unen ja valveen rajamailla. Hän on minulle aina yhtä kuin hänen pehmeä äänensä, joka puhuu oman sydämen syvyyksistä sanoen, että kaiken keskeisin todellisuus löytyy rakkaudestamme, jota kukaan ei voi koskettaa eikä muuttaa.

Olen tarvinnut tätä rakkautta, enkä ole vielä aivan käsittänyt, että joudun olemaan ilman sitä  - toisin sanoen, että joudun elämään ilman mitään mahdollisuutta nähdä häntä. Suoraan sanottuna, jos asiat eivät olisi niin kuin ne ovat, voisi olla kauhean oikein ja tärkeää muuttaa kaikki ja elää loppuelämäni hänen kanssaan. Tietystä näkökulmasta katsottuna niin olisi pitänyt käydä. Mutta se oli mahdotonta. Kaikki tämä monimutkaisuus johtuu siitä. Ilman häntä eläminen merkitsee sitä, että elämäni menettää keskeisen merkityksensä. Elämäni jää vajaaksi ja jossain määrin vammautuneeksi. 

24.6.1966 Tunnen olevani taas lähtöruudussa. Leikkauksesta on kulunut tasan kolme kuukautta. En koskaan unohda maaliskuun 31. päivän aamua. En koskaan unohda pääsiäisviikon keskiviikkoa, sitä sateista iltaa, kun tulit käymään luonani ennen Chicagoon lähtöäsi, ja olimme molemmat liian tuppisuita sanoaksemme sen, minkä jo melkein tiesimme. Ja sitä seuraavaa yötä, kun makasin valveilla ja tajusin rakastavani sinua. Ja sitä pitkäperjantaita, kun päätin jättää sinulle viestin, jotta kirjoittaisit minulle. (Miten iloinen olen siitä, että tein sen.) Ja ensimmäinen kirjeesi, sen "avaus". Ja oma kirjeeni - hetken mielijohteesta syntynyt ja "intensiivinen" - joka aloitti kaiken. Miten iloinen olen, että ne johtivat niin ihmeellisiin päiviin yhdessä. Sain sinulta niin kauniita kirjeitä. Kaikki ne puhelut, joiden vuoksi lopulta jouduin vaikeuksiin, kuten odotinkin. Entä tulevaisuus? Kuka tietää? Mutta takerruin toivoon siitä tulevasta aamusta taivaassa, jota maaliskuun 31. päivän aamu enteili. Se on se kaunis päivä, jota varten elän. Kaikki muu on vain aikaa, jonka on kuluttava, ennen kuin todellinen aamu koittaa. En ole kärsivällinen. En oleta sinunkaan olevan.

31.3.1967 Tänään on kulunut vuosi siitä, kun näin M:n sairaalassa ensimmäisen kerran. Viime vuonna maaliskuun 31. päivä oli palmusunnuntaita edeltävän viikon keskiviikko. Sinä päivänä hänet määrättiin sairaanhoitajaopiskelijana pitämään minusta erityistä huolta, vaihtamaan siteet lantiollani jne. Hän tuli sisään ja piti pienen puheen siitä, että olin nyt "hänen potilaansa", enkä osannut aavistaakaan, miten todeksi nuo osoittautuisivat. Muistan nuo päivät, kun keskustelimme ja nauroimme ja tulimme toimeen niin hyvin, että viikkoa myöhemmin olimme rakastuneet. En pysty katumaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Tein epäilemättä virheitä  ja olisimme voineet tehdä vielä paljon pahempiakin virheitä. Mutta tosiasia on silti se, että rakastamme ja ymmärrämme toisiamme ja jossain mielessä tarvitsemme toisiamme yhä vaikka kaikki on selvästikin ohi.

Merton valmistautuu muuttamaan muualle pois luostarista, jossa hän on asunut 27 vuotta. Hän ei aavista, että hänen elämänsä loppusuora on alkanut.

29.7.1968 Tänä iltana - viileää ja valoisaa - kävelin illallisen jälkeen ulkona kukkulan laella. Katsoin alas laaksoon, jonne on tuotu putki uutta jäteveden puhdistuslaitosta varten. Minun on tarkoitus lähteä täältä kahdeksan viikon kuluttua. Kuka tietää, voi olla etten palaa takaisin. En tarkoita, että odotan jonkin menevän vikaan - vaikka jokin voi kyllä mennäkin - mutta voisin kuvitella asettuvani Kaliforniaan ja perustavani sen erakkopaikan, josta isä Flavian puhui; en tiedä vielä.

En oikeastaan välitä, palaanko koskaan. Tällaisena iltana tämä paikka on ehdottomasti kaunis, mutta sen hiljaisuudesta ei koskaan voi mennä takuuseen. Liikennettä tiellä. Lapsia järvellä. Aseita. Koneita. Boonen koira ulvoo keskellä yötä. Mutta jos löydän paikan, jonne kadota, teen sen.

Odotan tulevaisuudelta todellakin vain vähän tai en yhtään mitään. En ainakaan odota hienoja "kokemuksia" tai monia uusia, kiinnostavia asioita. Ehkä niitä on luvassa, mutta entä sitten? Eniten minua kiehtoo ajatus lähtemisestä kohti jotakin tuntematonta, ilman että vaadin tai odotan mitään kovin erikoista, toivon vain voivani tehdä sen, mitä Jumala minulta haluaa, mitä se sitten onkin.

1.9.1968 Alan vähitellen tajuta, että pian todella lähden täältä elääkseni matkalaukkuelämää kauan aikaa - sallittuun 20 kiloon matkatavaraa tulee sisältymään kaikki, mitä omistan. Jätän kirjani, mökkini, turvallisuudentunteeni, ajan kirjoittaa, ajan olla yksin, ja lähden kohti jotain tuntematonta. Minulla ei ole tiedossa muuta kuin vain muutamia suunnitelmia, ja ne kaikki voivat muuttua. Tämä ei välttämättä ole ollenkaan helppoa - itse asiassa se saattaa osoittautua hyvin vaikeaksi. Ainakin on vaikeaa tehdä se hyvin. Se saattaa minut hieman pyörälle päästäni, ja ainoa tapa käsitellä sitä on rukous.

15.10.1968 Tyyni valtameri on hyvin sininen. Kello on seitsemän aamulla Honolulussa, jota kohti lennämme.. Olen matkalla kotiin, siihen kotiin, jossa en vielä koskaan ole ollut..

6.12.1968 Singapore. Valmistaudun nyt lähtemään Singaporesta, transistoriradioiden, kasettisoittimien, kameroiden, hajuvesien, silkkipaitojen, hienojen alkoholijuomien kaupungista.. Olen iloinen, että tulin tänne.. Seuraava pysäkkini on Bangkokin kokous, jota en erityisemmin odota. Sitten Indonesia: siellä alkaa taas aivan uusi matka. En vieläkään ole aivan varma siitä, mihin se minut johtaa tai mitä voin suunnitella tai mitä minun pitäisi suunnitella.."

Mertonin elämän viimeinen viikko on alkanut.
10.12.1968 Merton puhuu Bankokissa konferenssin kuulijoille. Muutama tunti alla olevan kuvan ottamisesta hän kuolee tapaturmaisesti hotellihuoneessaan viallisen tuulettimen aiheuttamaan sähköiskuun!!!  

Neljä vuotta ennen kuolemaansa, Merton kirjoittaa ensimmäisen kerran päiväkirjaansa kuolemastaan. Aihe tulee lyhyinä teksteinä esiin myöhemminkin. Mistään ei kuitenkaan käy ilmi, että Merton aavistaisi ennenaikaisen kuolemansa.  Tuo edellä kirjoittamani merkintä 15.10.68 on minusta yksi kirjan puhuttelevimpia: Olen matkalla kotiin, jossa en vielä koskaan ole ollut. Sinne me kaikki olemme matkalla. Kukaan meistä ei tiedä, kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä. Olen lukuisat kerrat puhunut ja kirjoittanut, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Teoria alkaa olla melko tuttua, mutta sen eläminen todeksi onkin suhteellisen haastavaa.

Mertonin ja sairaanhoitaja M:n kokema rakkaus oli myös hyvin puhuttelevaa. Merton oli luostariin mennessään allekirjoittanut sopimuksen pysyä naimattomana koko elämänsä. Nimen kirjoittamiseen meni ehkä 10 sekuntia, mutta 27 vuotta tuon hetken jälkeen asia punnittiin raskaasti! Silti hän kirjoittaa rakkaudestaan: "En pysty katumaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin." Rakkauden kokemus oli niin maata ja elämää järisyttävä, ei siitä voinut olla pahoillaan, vaikka sen menettäminen myös satutti sydänjuuria myöten.

Tänä aamuna sain viestin, että eläkkeellä olevan työtoverini vaimo on kuollut. Tunsin tämän pariskunnan varmaankin yli 30 vuoden ajalta. Olen tunneihminen. Jouluna huomaan herkistyväni miettimään menneitä ja tulevia. Muistelen niitä ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat jo muuttaneet Taivaan kotiin. Mutta tietysti muistan niitä, jotka vielä täällä ajassa elävät. Rukouksin voin tehdä "salaisia" kotikäyntejä ilman että kukaan sitä huomaa. 

Viime viikot ja kuukaudet olen rukoillut ja ollut hiljaa varmaan enemmän kuin aikoihin. Se ei ole mitenkään minun ansioni. Se on tie/suunta, jonne tunnen minua kutsuttavan. Olen myös muistanut ne sopimukset, jotka olemme tehneet, että rukoilemme toistemme puolesta. Rukous on huikea mahdollisuus liikkua ympäri maapalloa.  

Jos alamme harrastaa jotakin, joudumme yleensä maksamaan siitä jotakin (rahalla). Jos alamme harrastaa esim. uintia, joudumme hankkimaan ainakin uikkarit ja maksamaan maksun uimahalliin. Jos alamme ratsastaa, joudumme hankkimaan kypärän, ratsastushousut ja kunnon saappaat ym varusteet ja tietysti tapaturmavakuutuksen. Ratsastustallille pitää maksaa joka käynnistä. Puhumattakaan, jos hankimme oman hevosen. Jos taas alamme harrastaa maalausta, joudumme hankkimaan maalaustelineen, maaleja, pensseleitä, pohjakankaita tai lehtiöitä tms. Ja vielä lisäksi maksut kansalaisopiston opetuksesta, jos haluamme kehittyä. On harvoja asioita, joita voimme tehdä ilman mitään varusteita ja maksuja. Rukous on sellainen. Meillä kaikilla on kaikki, mitä tarvitsemme voidaksemme rukoilla. Hieno juttu! Rukous voi meissä muuttua niin tärkeäksi, että meillä on mielekästä tekemistä koko loppuelämäksemme. Rukouksen kautta voimme vaikuttaa vieläpä omaan ja läheistemme elämään. Jopa eri kansakuntien elämään.

Tähän blogini lopuksi kirjoitan vielä muutaman rohkaisun, jonka olen löytänyt tänä syksynä.

"Rukous on elämänasenne. Se on kaikenkattavaa yhteyttä Jumalan kanssa.
Tämä elämänasenne edellyttää kuitenkin hetkiä, jolloin me keskitymme yksinomaan rukoukseen, jolloin emme tee muuta kuin olemme Jumalan käytettävissä - hengessämme, sielussamme ja ruumiissamme. Rukous on jotakin, mikä tapahtuu syvällä jokaisen ihmisen sydämessä. Rukous ei ole jotakin, minkä me voisimme itse rakentaa. Se on meissä alusta alkaen. Jo aivan alussa Jumala kutsui ihmisen aloittamaan hänen kanssaan vuoropuhelun.

Vuoropuhelu edellyttää vähintään kahta keskustelukumppania. Rukouksessa Jumala ja ihminen käyvät dialogia. Rukouksen dialoginen perusluonne on perustavanlaatuinen. Jos rukous tuntuu epätyydyttävältä tai steriililtä, johtuu se kenties siitä, että dialogista on tullut monologia. Ihminen puhuu, mutta ei kuuntele, hän ei ole altis ottamaan vastaan. Jumala ei saa mitään mahdollisuutta suunvuoroon.

Meidän on niin vaikea olla todella avoimia sille, mitä toinen tahtoo antaa. Haluamme vain ottaa vastaan omilla ehdoillamme, niin että itse saamme määrätä mitä meille saa antaa. Aito avoimuus ja herkkyys sallivat toisen antaa tai puhua niin kuin hän itse haluaa. Jumalan kuunteleminen sillä tavoin on meistä pelottavaa. Silloinhan me emme voi ollenkaan tietää, mitä hän saattaa "keksiä".

Miten usein huokaammekaan: "En osaa rukoilla." Jos me tarkoittaisimme sillä, että emme voi rukoilla omin neuvoin, omin voimin, olisi se aivan oikein. Me kuitenkin yleensä tarkoitamme sanoilla jotakin muuta. Me uskomme, että meillä ei ole pääsyä rukouksen maailmaan, että rukous on jotakin liian korkealentoista meille, että meillä ei ole edellytyksiä elää rukouselämää. Ja sillä aikaa kun me puhumme, jatkuu rukous, täydellinen rukous, meidän sisimmässämme. Riittää, kun uskomme siihen, vahvistamme sitä, annamme tapahtua sen mikä tapahtuu. Rukous ei ole jotakin mitä me teemme, vaan jotakin mitä me olemme.

Rukoileminen on paljon enemmän olemassa olevan todellisuuden vahvistamista kuin uuden keksimistä. Rukous ei siis vaadi paljon ponnistelua, ei paljon tahdonvoimaa. Rukous ei oikeastaan koskaan voi olla vaikeaa. Jos se tulee vaikeaksi, johtuu se siitä, että me yritämme saada aikaiseksi jotakin, mikä pohjimmiltaan on jo annettua. Vaikeus piilee siinä miten uskoa, että jotakin niin jumalallista voi tapahtua meissä, vaikka me emme itse tunne mitään siitä.

Mestari kokoaa opetuslapsensa ympärilleen ja kysyy heiltä: "Missä on rukouksen alku? Mistä rukous alkaa?" Ensimmäinen vastaa: "Hädässä. Sillä kun koen olevani hädässä, käännyn kuin luonnostaan Jumalan puoleen." Toinen vastaa: "Riemussa. Sillä kun riemuitsen, sieluni vapautuu pelkojeni ja huolieni ahtaasta talosta ja ylentyy Jumalan puoleen." Kolmas taas sanoo: "Hiljaisuudessa. Sillä kun kaikki minussa on hiljentynyt, Jumala voi puhua." Neljäs toteaa: "Lasten lepertelyssä. Sillä vasta kun minusta tulee jälleen lapsen kaltainen, kun en enää pelkää lepertelyä Jumalan edessä, on hän suuri ja minä aivan pieni. Silloin kaikki on hyvin." Mestari vastaa: "Te vastasitte kaikki oikein. On kuitenkin vielä eräs alku, joka tulee aikaisemmin kuin teidän mainitsemanne lähtökohdat. Rukous alkaa Jumalasta itsestään. Hän aloittaa, emme me." (Edellä olevat otteet olivat Wilfrid Stinissenin kirjasta "Syvemmälle rukoukseen".)

Teen Sinulle nyt ehdotuksen. Vajaan viikon päästä tiistaina on jouluaatto. Voidaanko tehdä sopimus, että rukoillaan toistemme puolesta aattoiltana klo 18-19? Minulla on yksi rukousaihe. Rukoillaan, että yhdessä saisimme päästä syvälle Jumalan syvyyksiin ja että rukous avautuisi näin meille ihan uudella tavalla. Jos et halua/pysty/ehdi tms tuolloin rukoilla, ei haittaa. Mutta voit olla varma, että muistan Sinua täällä rukouksin. Muulloinkin, mutta erityisesti jouluna.

Jäädään Jumalamme turviin! Siunatkoon Herra Sinun joulusi ja elämäsi! Olet Hänelle valtavan rakas!