Jumala kutsuu lähelleen

Tervehdys taas pitkästä aikaa! Toivottavasti olet hyvin tallella siellä, missä just nyt olet? Itselläni syksy on ollut kiireinen. Erityisen paljon minua työllisti seurakuntavaalit. Olin seurakuntamme vaalilautakunnan sihteeri. Tehtävä työllisti minua tosi paljon.

 

Vaalien myötä seurakunnan asiat olivat paljon esillä myös lehdissä ja netissäkin. Surullista on se, että seurakuntien sisäinen luonne on monella tavalla muuttunut viime vuosikymmeninä. Muutama päivä ennen vaaleja toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti Iltalehden kolumnissaan kirkon ja seurakuntien tilasta. Joku Teistä kenties lukikin sen? Mutta tässä tuo teksti Iltalehdestä 16.11.2018.

Kirkko! Lopeta tuo nolo mielistely ja uhkaile meitä taas helvetin lieskoilla!

Kirkosta on tullut Facebook, jonka algoritmit räätälöivät sisällön juuri meille mieluisaksi, kirjoittaa Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissaan. Kirkkoon mennään samasta syystä kuin Lady Dominan luo: ihmisen arkisen vastuun ja päätöksenteon keskellä on rentouttavaa, kun kerrankin joku muu päättää puolestasi.

 

Sunnuntaina on seurakuntavaalit. Kirkko kysyy minulta, minkälainen minun kirkkoni on? Tai kysyisi, jos kuuluisin kirkkoon. Eikä tuo näytä kirkon jäseniäkään kiinnostavan. Viimeksi äänestysprosentti oli 15,5. Sekin koostui pääosin vanhuksista, jotka odottavat diapami-portviini-päissään milloin tämä humoristien “elämäksi” kutsuma helvetti viimein päättyy.

 

Konservatiivit ovat aktiivisimpia äänestäjiä. Siksi liberaalit maanittelevat vapaamielisiä uurnille, jotta kirkon suunta muuttuisi. Viime vaaleissa helsinkiläisten Jumala oli liberaali ja muun Suomen Jumala taas konservatiivi. Skitsofreenikon Jumala on varmasti molempia. Jumalalla on siis sattumalta samat arvot kuin ihmisillä, jotka häneen uskovat. Koska juuri kukaan ei ole jaksanut kahlata Raamattua läpi, Jumalasta voi tehdä sellaisen kuin itse haluaa.

 

Vaikka omasta mielestäni olen kaikesta oikeassa, pidän erittäin, erittäin epätodennäköisenä sitä, että koko universumin luojalla olisi tismalleen samat arvot kuin minulla pienellä, keskeneräisellä ja kompleksisella simpanssilla. Tässäpä se on, evankelis-luterilaisen kirkon suurin ongelma. Sen Jumala on iso Puhelinlangat laulaa -musiikkitoivekonsertti. Sinne soittelevat enimmäkseen ne, joita tuntuu kiinnostavan sairaalloisesti lähinnä homoilun puolustelu tai tuomitseminen.

 

Kirkko ei anna vastauksia isoihin kysymyksiin, vaan siitä on tullut kuin mielialalääkkeitä liikaa vetänyt sosiaalidemokraattinen puolue. Kirkko ottaa kantaa maallisiin asioihin, pakolaisiin, homoihin, heteroihin ja Flow-festivaaleihin. Ei se ihmisiä kiinnosta! Kirkon pitäisi saarnata taivaasta ja helvetistä. Ja siitä, että Kristus kuoli ristillä meidän syntiemme tähden. Jopa Kristusta v****taa kun täällä kiistellään jostain piispan Coca-cola-ostoksista. Vai turhaanko niitä syntejä on tässä tullut tehtyä?

 

Kirkko edustaa maan päällä Jumalaa, joten mistä helvetistä tavallinen tapakristitty voisi tietää kaikkivaltiasta paremmin, mihin suuntaan kirkkoa pitää kehittää. Tapakristityllä on tarpeeksi mietittävää siinä, mitä hän tänään söisi lounaaksi tai kuinka peittelisi viinanjuontiaan töissä. Suosittelen Leijona-viinaa vichypullossa. On toiminut.

 

Maailma on kompleksinen erilaisten arvojen, toiveiden, pelkojen ja kulttuurien sekamelska. Arvot muuttuvat. 50 vuoden takaiset suomalaiset arvot tuntuvat meistä alkeellisen naurettavilta. 50 vuoden päästä nauretaan tämän ajan hömpötyksille, kulttuurisille omimisille ja intersektionaalisille feminismeille. Ne ovat hassuja ihan samalla tavalla kuin nykypäivän näkökulmasta 1960-luvun homoratsiat tai hyväntahtoisten hölmöjen usko kommunismiin. Emme elä mitään historian loppua, vaikka kaikki sukupolvet luulevat niin. Tabujen summa on nimittäin vakio. Jokaisella ajalla omansa. Siksi uskonto ei saa olla aikaan sidottu.

 

Uskonnolta halutaan pysyvyyttä. Uskonnollisten rituaalien pointti on nimenomaan niiden ehdottomuudessa ja absurdiudessa. Uskonnossa ei pidäkään olla mitään loogista. Uskonto liittää ihmisen vuosituhansien ketjuun tässä monimutkaisessa maailmassa, jossa ei enää tiedä saako joogata tai pitää rastoja vai loukkaako se kenties jotakuta. Uskonnon rituaalien pointti on pysyvyys ja jatkuvuus. Onhan se helvetin absurdi ajatus, että Luoja kaikkivaltias muuttaisi arvojaan aina viimeisten vasemmistolaisten muotihömpötysten mukaan. Ja vielä jollain kansanäänestyksellä.

 

Kirkkoon mennään samasta syystä kuin Lady Dominan luo: ihmisen arkisen vastuun ja päätöksenteon keskellä on rentouttavaa, kun kerrankin joku muu päättää puolestasi. Meiltä kysytään joka paikassa, mitä mieltä olemme asioista. Ravintoloille ja hotelleille annetaan pisteitä netissä. Jopa Alkon kassalla pitää kädet krapulasta täristen painella hymiönappeja, joissa kysytään, oliko hermomyrkyn ostamisen palvelu varmasti hyvää. Alkon, tuon suomalaisten todellisen kirkon, palvelunhan pitäisi olla surkeaa ja tehdä juopottelusta vastenmielisempää kuin tuntemattoman vanhuksen sairaushistorian kuunteleminen toppavaatteissa kauppareissulla hyllyjen välissä.

 

Kirkosta on tullut Facebook, jonka algoritmit räätälöivät sisällön juuri meille mieluisaksi. Kirkkoa myydään kuin ikääntymistä estävää ylihintaista kasvorasvapurnukkaa seksikkäälle kohderyhmälle. Kirkko kertoo ihan virallisesti nettisivuillaan, että seurakuntavaalien kohderyhmänä ovat 30-55-vuotiaat. Siis nuo vielä kuolemattomuusharhassa elävät, jotka eivät tajua joutuvansa joku päivä helvettiin. Nykyään kaikki tv- ja radio-ohjelmat ja tubetukset suunnataan juuri tuolle kohderyhmälle, niin eikö edes kirkko voisi unohtaa markkinameiningin.

 

Kirkon ei pidä olla arkinen. Sen pitää olla mystinen. Sen pitää olla selkeästi erilainen kuin maallinen maailma. Siksi kaiken maailman hyväntahtoiset kansan pariin menemiset tekevät kirkosta vain tylsemmän. Esimerkiksi Helsingin Paavalin seurakunnassa on järjestetty kirkko-oluthetkiä. Se on yhtä vaivaannuttavaa kuin viisikymppinen äijä huppari päällä abi-risteilyllä. Kirkon pitäisi olla juuri se paikka, jossa pyydetään anteeksi sitä, mitä on olutpäissään tullut tehtyä. Luterilaisesta kirkosta erotaan ennätysvauhtia juuri siksi, ettei se eroa mitenkään Stockan herkusta.

 

Olisi nyt edes yksi paikka, joka ei kysyisi meidän mielipidettä siitä, minkälainen sen pitäisi olla. Ei kukaan nainenkaan pidä miehestä, joka kysyy koko ajan minkälainen hänen pitäisi olla. Tarvitsemme kirkon, joka lopettaa tuon anteeksipyytelevän matelunsa. Tarvitsemme Johannes Kastajaa, emme sängynkastelijaa.

Tai no. Jos nyt ollaan lähdetty tuolle mielistelylinjalle ja ollaan sitä mieltä, että ihmiset ovat jumalia, niin tehdään kirkkovaltuustoista kunnollinen Jumalan edustaja maan päällä.

 

Seurakuntavaalit tulisivat oikeasti mielenkiitoisiksi, jos seurakuntavaltuutetut esimerkiksi äänestäisivät siitä, ketkä siitä seurakunnasta pääsevät taivaaseen. Se lisäisi äänestysintoa, kun jokainen yrittäisi lahjoa ilkeän isotätinsä alakertaan. Olisi mielenkiintoista nähdä esimerkiksi Lauttasaaren valtuuston äänestys siitä, pääseekö juuri kuollut mummo taivaaseen vai palaako hän rätisten helvetissä. Vai palaako hän kuolleista.

 

Mutta takaisin asiaan. Seurakuntien tämän vuoden vaalikoneessa kysytään muun muassa, onko kristinusko minun mielestäni ainoa tie Jumalan luo. Mistä minä sen tiedän? Kertokaa te. Saako sen siis itse päättää? Äänestetään sitten siitä, että Jumalan luo voi viedä vaikka myös skientologia, LSD tai länsimetron viimeinen vuoro."

 

Monesta edellä kirjoitetusta olen täysin samaa mieltä. Jos kirkko ja seurakunta muovautuu ihmisten mielipiteiden mukaan, on vaikea kuvitella sen kulkevan Jumalan johdatuksessa. Moni kaipaa kuitenkin läheisempää yhteyttä Jumalaan ja Jeesukseen. Seurakunnalla on/olisi siinä keskeinen haaste ja tehtävä. Muistan vuosien takaa evankelista Hilja Aaltosen vapaakirkon paimenelle antaman neuvon. Pappi kysyi Hiljalta, miten hän saa lampaat pysymään laumassa? Hilja ei kehottanut korottamaan aitojen korkeutta vaan sanoi: "pidä laidun vihreänä."

 

Moni on äänestänyt jaloillaan ja löytänyt tankkauspaikaksi jonkun toisen seurakunnan tai hengellisen järjestön. Meillä on vain tämä yksi ainoa elämä täällä maan päällä. Samoin meillä on myös yksi ainoa hengellinen elämä. Muistan vuosien takaa, miten Nokia Missio järjesti ison uuden vuoden aaton tapahtuman Tampereella. Muutaman kerran siellä kävin. Tuntui hyvältä nähdä suuri joukko muita Jeesukseen uskovia  ja nähdä, miten Jumala toimii monella tavalla. Hyvin surullista oli nähdä myös se, miten kaikki hajosi.

 

On tärkeätä tankata, jotta jaksaa ja pysyy hengellisesti hengissä. Yhteys toisiin on yksi tärkeä osa. Ilman yhteyttä toisiin olemme irrallisia. Muistan vuosikymmenten takaa, miten joku SANA-lehden tilaaja Espanjasta kertoi, että tuo kerran viikossa kotiin tullut lehti, oli hänelle tuo (paikallisesti puuttuva) seurakuntayhteys. Joillekin Radio Patmoksesta tai Radio Deistä on tullut seurakuntayhteys tai TV-7 -kanava.

 

Kun olin muuttamassa Heinolasta Tammelaan, muistan katsoneeni TV-7:n ohjelmaa. Eräs vanha mies oli puhumassa. Hänen kauttaan sain profeetallisen sanan, joka tuli yllättäen ihan suoraan kohti ja meni sydämeen. Vieläkin sen muistan, vaikka siitä on aikaa yli kahdeksan vuotta.

Kesäkuussa kävin monen vuoden tauon jälkeen Sanan Suvipäivillä Kangasniemellä. Tuo käynti oli minulle erityisen tärkeä ja siunattu. Vuosien jälkeen näin ystäviä/työtovereita, joiden kanssa on ollut ja on edelleen Jumalan antama syvä yhteys. Tuollaisia yhteyksiä ei voi tehdä. Ne vain annetaan. Ihmettä on se, että on kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan. Kuin yöpöydälle edellisiltana jätetty kirja, jota jatkaa seuraavana iltana. 

 

Jumalalla on ihmeellinen tapa pitää meistä omistaan huolta. Vasta perillä tulemme ymmärtämään, miten ihmeellisillä tavoilla Jumala meitä auttoi ja rakasti. Kerron yhden pienen esimerkin. Suntion tehtävissä olen tavannut suuren joukon ihmisiä. Yksi heistä on 4-vuotias tyttö, jota olen tavannut monissa tilaisuuksissa yleensä äitinsä kanssa. Kerran, kun olin korjaamassa messun jälkeen ehtoollisvälineitä alttarilta, tuo tyttö oli työtoverilleni sanonut, että "mennään kysymään tuolta ylipapilta, voiko hän sammuttaa lähetyskynttelikön kynttilät?". Niin he tulivat luokseni käymään. Tytön silmissä minä olin ylipappi. Tuosta hetkestä lähtien me olemme tytön kanssa tunteneet.

 

Viime sunnuntaina olin 1. adventtisunnuntain messussa Tammelan kirkossa. Kun tulin ehtoollispöydästä, tuo samainen tyttö oli vanhempiensa kanssa kirkossa. Kun tuo tyttö huomasi minut, hän nousi penkille seisomaan ja leveä hymy kasvoillaan hän vilkutti minulle. Minusta tuntui, kuin Jumala olisi välittänyt minulle iloaan tuon pienen ihmisen kautta. Hyvältä tuntuu edelleen, kun tuota hetkeä ajattelen. Tämä oli vain yksi esimerkki, miten rikas antaja Jumala on. Hän puhuu (ja toimii) tavalla ja toisella, sitä ei vain aina huomata.

 

Jostakin löysin seuraavan tekstin. Kirjoittajaa en tiedä, mutta teksti on hyvä. "Jumalan kuunteleminen edellyttää keskittymistä, pysähtymistä kuuntelemaan. Siksi hiljaiset hetket ovat tärkeitä. Eikä ole mikään ihme, että suurimmalla osalla meistä on vaikeuksia Jumalan äänen kuuntelemisessa, onhan meillä vaikeuksia myös lähimmäistemme kuuntelemisessa. He sentään ovat lihaa ja verta ja monissa tapauksissa puhuvat kiitettävän reippaalla äänellä.

 

Emme kuuntele tarkasti lähimmäisiämme todennäköisesti siksi, että emme pohjimmiltamme usko heillä olevan mitään erityisen merkittävää sanottavaa. Luulen, että sama pätee myös suhteessamme rukoukseen ja Jumalan äänen kuuntelemiseen. Emme usko, että Hänellä olisi meille jotakin todella merkittävää sanottavaa. Entäpäs jos onkin?

 

Kuvittele, miten se muuttaisi rukouselämääsi. Et varmaan mistään hinnasta jättäisi yhtään mahdollisuutta pieneen hiljentymiseen. Olen vähitellen alkanut luottaa siihen, että Jumalalla on asiaa ja siihenkin, että Hän pystyy saamaan viestinsä läpi. Eli olen alkanut olla kuulolla.

 

Esirukouksessa ei ole niinkään kysymys siitä, mitä me haluamme Jumalalta, vaan siitä, että oivallamme, mitä hän haluaa tehdä ja on jo tekemässä meille. Meidän pyrkimyksemme ei ole muuttaa Jumalan mieltä, vaan pikemminkin avata oma mielemme ja elämämme niin, että hän voi toimia. Useimmiten rukouksessa ei ole kysymys Jumalan halusta tai kyvystä toimia, vaan omasta puutteellisesta näkökyvystämme ja luulostamme, että Jumala on haluton ja kykenemätön. Esirukouksen alussa avaudumme hänen armolleen ja hyvyydelleen. Tunnustamme, että Jumala on rakkaus ja että hän haluaa parasta lapsilleen ja koko luomakunnalleen. Hän tarjoaa meille parannusta ja rauhaa, hän tarjoaa meille kestävyyttä, hän tarjoaa meille itsensä.

 

Pysy paikallasi, aivan kuin ottaisit aurinkoa, paistattele Herran rakkaudessa ja valossa. Anna hänen suurenmoisten lahjojensa soljua elämääsi, ota ne vastaan. Liian usein olemme niin kireitä ja kylläisiä, ettemme voi ottaa mitään vastaan. Rentoudu, hellitä hetkeksi ja anna Jumalalle tilaa. Sinä olet hänen ja hänen rakkautensa suojassa ja syleilyssä.

 

Anna näiden rakkauden läikähdysten aina vain laajentua, aivan samoin kuin lammikkoon heitetty kivi saa liikkeelle yhä suurempia renkaita. Tule Jumalan armon kanavaksi, anna Jumalan kulkea sinun kauttasi toisiin ihmisiin. Näe, kuinka Jumalan hyvyys virtaa sinun lävitsesi ja sinusta. Muista, että sinä olet vain kanava. Lahjat, jotka virtaavat sinun kauttasi ovat Jumalan, mutta hän todella pyytää sinua kanavakseen.

 

Katsele mielessäsi sitä henkilöä, jonka puolesta rukoilet, kun hän on Jumalan valon ympäröimä, hänen rakkauteensa kääriytynyt, upotettu hänen rauhaansa. Jumala haluaa niiden ihmisten, joiden puolesta rukoilet, saavan nämä lahjat. Auta niitä virtaamaan heihin."

Lapsuuskotini vieressä kasvoi kaksi valtavan korkeaa kuusta. Kuuset olivat niin kookkaita, että päätimme kaadattaa ne. Ammattimetsuri kaatoi ja karsi puut. Kun kysyin metsurilta kuusten ikää, hän veikkasi n. 55-60 vuotta. Kun isäni nuo puut aikoinaan istutti, olin alle 10-vuotias. Puhuttelevaa oli kannosta katsella vuosirenkaita. Nuo kuuset ehtivät nähdä monenlaista kulkijaa vieressä kulkevalla tiellä ja myös monia vaiheita kotini pihalla.

 

Tulevaisuudesta emme tiedä. Parasta on, jos Jumala saa ohjata meidän askeliamme ja vaiheitamme. Hän tietää meille parhaan reitin ja myös parhaan paikan asua. Kuten tuolla edellä kirjoitin, rukousten kautta voimme olla toistemme luona, siellä missä meille läheiset ihmiset ovat. Vaikka me emme voisi tehdä mitään muuta, Jumala voi. Hän on kaikkivaltias. Päätän tämänkertaisen tekstini rukoukseen, jonka kirjoitti Cosmo Gordon Lang (1864-1945). Hän olin anglikaanisen kirkon pappi, josta sittemmin tuli Canterburyn arkkipiispa. Rukouksessa on sanottu jotain sellaista, johon sydämeni on helppo liittyä.

 

"Oi rakkaus, annan itseni sinulle, että olisin ikuisesti vain sinun.

Tänä päivänä minä erotan kaiken omani ja kaikki toiveeni sinun palvelukseesi. Oi ristiinnaulittu Herra,
anna anteeksi menneisyyteni synnit,

kääri minut kaikki voittavan uhrisi syleilyyn,

puhdista minut kärsimyksesi kautta.

Ihmisen Poika, pyhitä tunteeni ja hellyyteni

ja tee ne voimakkaiksi vain sinun palvelukseesi.

Ikuinen Sana, siunaa ajatukseni,
anna Henkesi vapauden vapauttaa ne.

Jumalan Poika, erota tahtoni sinulle, yhdistä se omaan tahtoosi.

Kunnian Kuningas, minun Herrani ja Mestarini,

ota koko olemukseni palvelukseesi ja vedä minua aina lähemmäksi itseäsi."