Blogini otsikko on Jukka Kuoppamäen laulusta. Laulun voit halutessasi kuunnella Youtubessa. Tuon laulun otsikko on ollut jostain syystä mielessäni viime päivinä.
Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän tulee ajatelleeksi menneitä asioita. Vuosikymmeniä sitten luin jostakin sananlaskun, joka sisältää paljon viisautta: "On neljä asiaa, joita ei saa takaisin: ammuttu nuoli, sanottu sana, menetetty tilaisuus ja eletty elämä."
Hiljan luin iltapäivälehden henkilöhaastattelun. Haastattelun otsikko oli puhutteleva: "En kadu elämässäni mitään". Jos tuo lause pitää paikkansa haastatellun kohdalla, se on ihme. Yleensä meillä ihmisinä on asioita/ratkaisuja/tekoja enemmän tai vähemmän, joita kadumme ja jotka tekisimme toisin, jos siihen vielä olisi mahdollisuus. Itse ainakin tiedän monia asioita, joita sanoisin tai tekisin toisin.
Äitini kuolemasta tuli 15. toukokuuta kuluneeksi 11 vuotta. Noin pari kuukautta ennen äitini kuolemaa, olin käymässä vanhempieni luona palvelutalossa Tammelan kirkonkylässä. Juttelimme äitini kanssa syvällisiä. Vanhempien oli tarkoitus muuttaa vanhaa kotitaloon pääsiäisen (2007) aikaan. Pääosin syystä, että isäni ei viihtynyt palvelutalossa. Hän kaipasi vanhaa kotia ja askareita siellä. Äitini totesi myös asian/lauseen, joka jäi lähtemättömästi mieleeni: "Sitten, kun me muutamme takaisin, minäkin ostan sitten itselleni jotakin." - Äitini oli elämässään ollut tiukoilla. Säästänyt ja säästänyt. Vihdoinkin (78-vuotiaana) oli aika ostaa itsellekin jotakin, mikä tuntuisi hyvältä.
Kun odotettu pääsiäinen sitten tuli, äiti joutui Aluesairaalaan Forssaan, koska vatsassa ilmenneet vaivat olivat käyneet hankaliksi. Olin itse kuntoutuksessa Ortonilla Helsingissä, kun soitin äidilleni kysyäkseni hänen vointiaan. Äitini totesi: "Minulla on vähän huonoja uutisia. Minulta on löydetty maksasyöpä!" Olin järkyttynyt ja shokissa. Muutama viikko tuosta uutisesta äitini soitti minulle. Muistan tuon puhelun aina. Olin kotona lomalla sairaalasta. Olin Heinolan Citymarketissa hyllyjen välissä, kun kännykkäni soi. Äitini sanoi sanat, jotka olivat melko pysäyttävää kuulla: "Tule käymään täällä sairaalassa huomenna. Haluan puhua sinulle asioita, jotka voit kertoa toisille sitten, kun olen kuollut. Jos selkäsi on kipeä, käy hakemassa sairaalasta piikki, jotta pääset tulemaan."
Ymmärrät varmaan, että tuollaisesta pyynnöstä ei kieltäydytä. Menin äidin luokse ja hän kertoi minulle asiat, jotka olivat hänen sydämellään. Oli kiire, koska oli mahdollista, että kuolema tulisi milloin hyvänsä. Kun äitini sitten kuoli, olin Päijät-Hämeen Keskussairaalassa. Kun hautajaiset olivat, minut oli siirretty TAYSiin Tampereelle. Runsas kaksi vuotta ja myös isäni elämä päättyi vanhainkodissa. Vähän ennen kuolemaa olin käymässä vanhainkodissa isää katsomassa. Ensimmäistä kertaa isäni kertoi minulle asioita, jotka hänen sydäntään painoivat. Aivan kuin olisin kuunnellut ripittäytymistä. Ymmärsin, että nuo asiat painoivat niin, että niistä oli pakko puhua. Omalle pojalle. Minusta isän viimeiset viikot ja kuukaudet olivat hengellisesti parempia kuin ikinä. Kun hänen kanssaan puhui esim. puhelimessa, hän toisti usein lausetta: "Kiitetään vaan" (kaikesta hyvästä, mitä on saatu). Monet sydäntä huolettaneet, painaneet asiat olivat poissa.
Kuoleman läheisyys voi avata ihmisen sisintä tavoilla, joita ei ole välttämättä koskaan koettu. Jos tietää esim. huomenna kuolevansa, silloin ei harrasteta "small talk:ia" (kevyttä jutustelua tyhjänpäiväisistä asioista). Silloin ollaan jonkun niin suuren edessä, että sen tajuavat toisetkin. Olen kuullut joskus tarinoita saarnaajista, jotka ovat pitäneet uransa parhaat saarnat silloin, kun ei ole tarvinnut/voinut käyttää mitään suodattimia. On oltu rohkeita ja se on tehnyt vaikutuksen kaikkiin, koska saarnat ovat olleet niin rehellisiä ja totta.
Olen ollut mukana muistotilaisuudessa, jossa aikuinen lapsi on vanhempansa arkun äärellä todennut ääneen: "Niin paljon jäi sanomatta." Mitä jäi sanomatta? Se voi itse kunkin kohdalla tarkoittaa niin eri asioita. Olen kuullut lapsesta, joka on mennyt isänsä haudalle ja sanonut siellä ääneen: "Annan sinulle anteeksi kaikki, koska haluan jatkaa elämääni vapaana." Olen ollut myös tilaisuudessa, jossa on kirjoitettu kirje sille läheiselle, joka on jo kuollut, mutta jolle olisi halunnut sanoa tiettyä asioita tai kysyä jotakin menneestä. Tai pyytää anteeksi tai kiittää.." Olen myös ymmärtänyt, miten tuollaiset symboliset teot ovat vapauttaneet sielua ja sydäntä. Kirjoitetut kirjeet on sitten esim. koottu yhteen ja tuotu Jumalan eteen yhteisessä rukouksessa. Ja sen jälkeen kirjeet on poltettu. Aivan kuin Jumalaa pyydettäisiin välittämään nuo viestit. Vain Jumala pystyy antamaan meille rauhan, levon, anteeksiantamuksen ja vapauden syvimmällä mahdollisella tavalla.
Kun Jeesus oli lähdössä täältä maan päältä, hän kertoi, ettei jätä meitä yksin. Hän lupasi ja myös lähetti meille Pyhän Hengen olemaan meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen lähettämä Pyhä Henki haluaa hoitaa sieluamme ja sydäntämme tänään. Niissä asioissa, jotka sydäntämme painavat. Tai syyllisyydestä, johon ei rauhaa meinaa löytyä. Aivan samoin kun rukoilemme lastemme puolesta. Emme voi enää olla siellä auttamassa, missä lapsemme tällä hetkellä elävät ja ovat. Mutta rukouksen kautta voimme pyytää, että meidän Herramme olisi lastemme luona ja siunaisi, auttaisi ja varjelisi heitä. En ikinä unohda sitä äitiä, joka vuosia sitten tuli kertomaan minulle, miten Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa. Tytär oli tullut hiljan uskoon. Suurin löytö oli rukous, yhteys Jumalan kanssa. Rukouksessa saa Jumalalle kertoa (= vuodattaa) kaiken, mitä sydämellä on.
Kun vielä olemme täällä elossa/olemassa, meillä on mahdollisuus.
Me voimme sanoa läheisillemme asioita, jotka sydämellämme ovat. Voimme kiittää heitä, voimme pyytää anteeksi, voimme myös kysyä asioista, jotka vuosia/vuosikymmeniä ovat meitä painaneet. Voimme myös kertoa läheisillemme, miten paljon heitä rakastamme.
Me voimme turvautua Jumalaa. Ja pyytää, että hän auttaisi ja selvittäisi asioita, joita emme itse pysty selvittämään.
Edellisessä blogissa kirjoitin käynnistäni Kangasniemellä. Käynti oli minulle hyvin merkittävä. Monesta kuulemastani ja näkemästäni olen tosi kiitollinen. Sain myös sydämelleni uusia rukous- ja kiitosaiheita.
Muutama viikko sitten olin Forssan Tokmannilla käymässä. Siellä jossakin hyllyjen välissä tapasin tuttavan, joka silmät loistaen kertoi minulle, miten Jumala oli hänet yllättänyt ja auttanut tilanteessa, joka oli tosi hankala. Jossakin välissä kuulin lauseen: "..vaikka en minä sillä lailla uskovainen ole, mutta.." - Jumala auttoi, koska rakastaa luomaansa ihmistä.
Tämän päivän paras uutinen on, että minua/sinua rakastetaan.
Raamatussa on myös sana: "Hullu sanoo sydämessään, ettei Jumalaa ole." Hiljan edesmennyt evankelista Billy Graham sanoi kerran lauseen, jota viime päivinä olen usein ajatellut: "Kyllä Jumala on olemassa. Keskustelin hänen kanssaan tänä aamuna."
Jumala on olemassa. Jutellaan hänelle. Kerrotaan hänelle kaikki. Meillä on mahdollisuus saada menneet väärät teot/ratkaisut/sanat anteeksi Jeesuksen tähden. Meillä on jäljellä vielä loppuelämä. Jumala haluaa meidätkin yllättää monella upealla tavalla. Jättäydytään siis hänen turviinsa.
