Terve vaan terve! Pitkästä aikaa. Kun tätä tekstiä aloittelen, tunnen huonoa omaatuntoa. Edellisestä tekstistä on kulunut liian pitkä aika. Voisin aloittaa selittelemällä kiireilläni, töilläni, sairauksillani ym, mutta siitä ei varmasti ole mitään hyötyä. Nyt olen kuitenkin täällä. Upea juttu, jos Sinäkin vielä poikkeat tällä sivulla.
Piispa Voitto Huotari vieraili kerran Heinolan rukouspäivillä. Hän aloitti puheensa suunnilleen seuraavalla puhuttelevalla lauseella: "Jos tuntuu, että Jumala on kaukana, kumpi on liikkunut?"
Aivan käsittämätöntä, että Jumala on uskollinen. Silloinkin, kun me olemme lähteneet pois Jumalan luota ja olemme olleet omilla retkillämme. Samalla tavalla, kuin ihminen tietää, uskooko hän Jumalaan, samalla tavalla me tiedämme, jos yhteytemme Jumalaan on väljähtänyt. Vuosia sitten kuulin seuraavan aforismin: "Jumalan tielle ei tulla huomaamatta, mutta tuolta tieltä voidaan lähteä huomaamatta."
Sielunvihollinen tekee kaikkensa, että me lähtisimme pois Jumalan luota, koska hän vihaa Jumalaa. Jumalan Pyhä Henki haluaa tuoda meidät Jumalan luokse, koska ilman yhteyttä Jumalaan emme ikinä pääse Taivaaseen. Pyhä Henki haluaa myös toimia meissä ja meidän kauttamme.
Jos Sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiäni, uskon, että Jumala haluaa puhua Sinulle. Olet Hänelle äärettömän rakas ja tärkeä. Hän haluaa ottaa Sinut lähelleen, oletpa tällä hetkellä miten kaukana hyvänsä. Kyse on siitä, haluatko ottaa tämän ihmeellisen rakkauden ja huolenpidon vastaan.
D.L.Moody, 1800-luvun evankelista, puhui merkittävimmästä Jumalan kohtaamisestaan näin: "Sydämeni ei anonut.. en pystynyt esittämään vetoomuksia. Itkin kaiken aikaa, että Jumala täyttäisi Hengellään. No sitten, eräänä päivänä - en pysty kuvaamaan sitä; kokemus on melkein liian pyhä nimettäväksi. Voin vain sanoa, että Jumala ilmaisi itsensä minulle, ja minulla oli sellainen kokemus hänen rakkaudestaan, että minun oli pyydettävä häntä pysäyttämään kätensä. Lähdin jälleen saarnaamaan. Saanat eivät olleet muuttuneet, en julistanut uusia totuuksia, ja kuitenkin sadat ihmiset kääntyivät. Vaikka minulle annettaisiin koko maailma, minua ei enää saisi palaamaan sille paikalle, jossa olin ennen tätä siunattua kokemusta - kaikki muu olisi pieni pölyhiukkanen tähän verrattuna."
Teksti on äärettömän hyvä ja upea kuvaus siitä, mitä Jumalan Pyhä Henki voi tehdä ihmiselle. Kaikki, mitä meillä on, on lahjaa. Elämästämme on jäljellä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä? Olipa sitä enemmän tai vähemmän, tärkeintä on se, että tänään kuulumme Jumalalle ja haluamme elää hänen johdatuksessaan. Jumala tekee ihmeitä ilman määrää. Jos tuntuu, että olet kaukana Hänestä tai että olet sotkenut elämäsi, voit juuri tällä hetkellä rukoilla Jumalaa auttamaan ja Hän myös auttaa Sinua. Ja minua. Käsittämätön juttu! Jumala on läsnä, tunsimmepa me sitä tai emme.
Erästä uskovaa miestä uhattiin puhelimessa. Että soittaja tulee ja tappaa miehen. Tämä uskova mies totesi puhelimessa, että tuo uhkaaja ei pysty ratkaisemaan sitä, miten kauan hän on täällä elämässä. Yksin Jumala voi ratkaista, milloin meidän aikamme on täältä lähteä. Sitä ei yksikään ihminen voi muuttaa. Psalmissa 27 ovat ihmeelliset sanat:
"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin? Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan. Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää. Kun vaara uhkaa, Hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Nyt minä kohotan pääni, en pelkää vihollisiani, vaikka he saartavat minut. Minä uhraan Herralle Hänen pyhäkössään, uhraan ja huudan ilosta, minä laulan ja soitan ylistystä Herralle."
Olen viime viikkoina kuunnellut lähes päivittäin Radio Patmosta. Tosi hyvä kanava. Paljon hyvää, syvällistä opetusta, julistusta ym. Eräänä päivänä kanavalla luettiin evankelista Frank Mangsin kirjaa "Vedettömiä pilviä". Teksti oli niin hyvä, että menin nettiin ja etsin tuota em. kirjaa. Ja kuinka ollakaan, Postimyynti V. Kiviojalla Kokkolasta tuo kirja oli myynnissä. Kirja maksoi vain viisi euroa. Mutta sisältö oli paljon arvokkaampi. Kirjoitan Sinulle tähän yhden lainauksen tuosta kirjasta (painettu vuonna 1945). Teksti puhukoon puolestaan.
"Vedettömiä pilviä
Karavaani oli menossa erämaan halki. Kuormajuhdat kulkivat pää riipuksissa, ja ihmiset laahustivat mykkinä vierellä. Karavaani oli kuolemaan tuomittu. Vesivarasto oli lopussa, ruokakin alkoi loppua, eikä kukaan tietänyt tietä lähimpään keitaaseen. Oli menty harhaan. Aurinko paahtoi armottomasti miesten ylen laihoja ruumiita, ja yhtä armottomasti erämaan hiekka poltti heidän haavoittuneita jalkojaan. Toivottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan. Heidän sydämissään oli tuska, ja heidän katseissaan paloi kuumeen hehku. Mutta yhtäkkiä koko karavaani ikään kuin sähköistyi. Ilon huuto kävi miehestä mieheen. Taivaanrannalla oli havaittu pilvi, ja tuuli kävi siltä taholta. "Jos pilvi tulee kohdallemme ja sillä on jotakin annettavaa, me olemme pelastetut." Jokainen katse oli tuon taivasnäyn kiehtoma, ja jokaisessa sydämessä oli tiedoton rukous: "Lähetä pilvi kohdallemme."
Se tuli heidän kohdalleen. Se tuli nopeasti. Kuormajuhtien selästä otettiin alas telttakankaat ja levitettiin ne erämaahietikon syvänteisiin. Siihen sitten sade lankeaisi ja siitä heidän polttavat kurkkunsa saisivat vilvoitusta. Pilvi lähestyi. Pian se olisi suoraan heidän päittensä yläpuolella. Mutta silloin se alkoi keskipäivän auringon ja erämaatuulen kuumuden vaikutuksesta hajota. Se oli vedetön pilvi. Rikkinäisen pilven repaleet ajelehtivat tuulen mukana, samalla kun miehet väsyneinä keräsivät kokoon kuivat telttakankaat ja hoipertelivat eteenpäin erämaassa, joka oli vielä toivottomampi kuin ennen.
---
Onko tämä vain mielikuvitusta? Ei lainkaan. Se on äärettömän todellinen murhenäytelmä, jota näytellään joka päivä, ei Saharassa ja Keski-Aasiassa, vaan meidän silmäimme edessä. Karavaani kulkee tietään meidän kaupunkiemme , kyliemme ja yhdyskuntiemme läpi ja sinä kohtaat sen. Ne ovat harhaan menneitä ihmisiä. He ovat kadottaneet yhteyden Jumalaan, ja he ovat kadottaneet yhteyden sisimpään itseensä. Heillä ei ole vaellukselleen mitään päämäärää eikä olemassaololleen mitään tarkoitusta. Heidän koko elämänsä on pelkkää erämaakangastusten tavoittelua. Muutamat heistä salassa itkevät, mutta kuivaavat nopeasti kyyneleet, niin pian kuin joku toinen erämaan vaeltaja tulee heidän lähelleen. Joskus he tulevat vastaamme raikuvasti nauraen, mutta heidän naurunsa on mielenvikaisen ihmisen onttoa hohotusta. Kasvot hymyilevät, mutta sydän kouristuu tuskasta. Naamari on puuteroitu ja maalattu, mutta sielussa asuu helvetti.
Vain muutamia päiviä sitten kohtasin erään heistä. Hän puhutteli minua kadulla ja veti minut erääseen porttikäytävään saadakseen puhua elämänsä pohjattomasta kurjuudesta. Ja se oli pohjaton. Hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta tulla kristityksi, eikä hän vetänyt minua porttikäytävään puhuakseen uskonnosta. Hän tunsi vaan vastustamatonta halua saadakseen edes kerran elämässään olla oikein rehellinen ja tilaisuuden puhua, mikä hänen sisimmässään oikein oli. En varmaankaan koskaan unohda niitä harvoja sanoja, jotka pari kertaa hänen huuliltaan tulivat: "Kirjoituspöytäni laatikossa minulla on panostettu revolveri, ja se on minun ainoa ja viimeinen toivoni."
Saattaisimme poimia paljon useampia tyyppejä tuosta loppumattomasta karavaanista, joka hoippuen kulkee sen erämaan halki, jota sanotaan ihmiselämäksi. Kohtaamme saman epätoivon, samat synnit ja saman huutavan tyhjyyden kaikissa yhteiskuntakerroksissa. He ovat ihmisiä, jotka ovat pettyneet avioliittoonsa, pettyneet ystäviinsä ja huveisinsa, pettyneet itseensä ja elämään. Ja moni heistä olisi jo aikoja sitten päättänyt päivänsä, ellei sen helvetin pelko, jonka he itse kieltävät, olisi pidättänyt heitä siitä.
Välistä he tulevat kirkkoihimme. Tulevat toisinaan uteliaisuudesta, mutta useammin siksi, että saisivat uskonnosta jotakin, jota elämä ilman Jumalaa ei antanut. Ja nekin monet, jotka eivät milloinkaan anna varjonsa langeta temppeleittemme portaille ja jotka eivät koskaan kuuntele meidän laulujamme ja saarnojamme, tutkivat meitä kristittyjä avoimin silmin havaitakseen, onko totta, että meillä on jotakin, jota he eivät ole löytäneet.
Joka kerta kun ajatukseni näissä ihmisissä viipyy, eräs sana psalmista 69. tulee mieleeni. Se tulee usein niin musertavan vakavasti ja pakottaa minusta välistä itsetutkisteluun ja rukoukseen: "Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot." Silloin minä vapisen Herran lähettinä olemisen vastuun alla ja tunnen pakottavaa tarvetta huutaa kanssakristityille: "Rukoilkaa puolestani Jumalaa! Rukoilkaa ettei minun tarvitsisi olla vedetön pilvi! Rukoilkaa ettei nääntyvän ja janoavan erämaankulkijan tarvitse mennä pettyneenä pois kokouksistani sen tähden, ettei minulla ole mitään antamista! Rukoilkaa, ettei minun tarvitse olla sateeton pilvi, joka aiheuttaa kangastusta ja harhakuvia, mutta joka ei voi auttaa ihmistä pääsemään Jumalan yhteyteen!"
Tarvitsen yliluonnollista voimaa ja viisautta voidakseni ajan harmaana ehtoona tuoda kanssaihmisilleni sanoman, joka auttaa heitä löytämään Jumalan ja tien kotiin.
Oletko ajatellut, että kun Herra kulki täällä alhaalla, ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Eivät fariseukset ja kirjanoppineet - se on totta, sillä niiden kanssa hän oli alituisessa ristiriidassa, - mutta publikaanit ja syntiset, sairaat ja kärsivät tulivat hänen luokseen. Ja miksi he tulivat? He tulivat siksi, että hänellä oli sydän heitä kohtaan. Hän ymmärsi heitä, ja hänellä oli kyky koskettaa heidän sielujensa sisimpiä ja hienoimpia kieliä. Hän osasi loihtia esiin säveliä, joita kenkään muu ei ollut osannut esille saada. Katkenneet kielet ja särkyneet soittimet alkoivat soida jälleen, kun ne joutuivat hänen käsiinsä, joka oli matkalla Golgatalle kuollakseen rakkaudesta langennutta maailmaa kohtaan.
Mikä on syynä siihen, että maailma on suurin piirtein kääntänyt kristillisyydelle selkänsä? Eikö ihminen ole enää ihminen? Onko saatanan onnistunut kuolettaa kaikki jalommat tunteet hänen sisimmässään ja pyyhkäistä pois Jumalan kuvan viimeisetkin rippeet hänen olemuksestaan? Eikö meidän päivämme syntinen tarvitse Jumalaa?
Varmasti hän tarvitsee Jumalaa. Mutta miksi ne ovat niin harvat, jotka osuvat meidän kokoushuoneistoihimme ja jotka ulkoa päin astuvat meidän riveihimme?
On totta, että ajan pahuudella on siinä osansa, mutta on myöskin totta, että me kristityt seisomme syyllisinä tämän vakavan tosiasian edessä. Kätemme ovat olleet liian karkeat koskettaaksemme sielun sisimpiä kieliä. Olemme antaneet kansalle ihmissanoja, sen sijaan, että antaisimme heille elävän Jumalan sanoman. Ja meidän sydämissämme on ollut liian vähän sitä rakkautta, joka pakotti Jumalan Pojan menemään Golgatalle kuolemaan. Kanssaihmisemme tuntevat vaistomaisesti, että meitä ei hallitse Vapahtajamme Henki.
Saamme mennä vieläkin pitemmälle synnintunnustuksessamme. Olemme jättäneet Kristuksen ohjelman elämästämme ja laiminlyöneet sen voiman ottamisen, joka yksin voi auttaa meitä olemaan Kristuksen seuraajia. Me olemme unohtaneet sekä vuorisaarnan että helluntain. Lienet huomannut, että maailma ei koskaan moiti meitä siitä, että olemme liiaksi Vapahtajamme kaltaisia, vaan siitä se moittii, että me olemme niin liian vähän hänen kaltaisiaan. Meitä harvoin tuomitaan jumalanpelkomme tähden, mutta useammin ulkokultaisuutemme vuoksi.
Tiedät niin hyvin, että meiltä, kristityiltä, on puuttunut sisällinen rakkaus. Me olemme rakastaneet niitä, jotka ovat omassa ryhmässämme ja nurkkakunnassamme, mutta emme ole jaksaneet rakastaa niitä, jotka ovat oman piirimme rajapaalujen ulkopuolella. Rivimme ovat olleet kiistojen ja pikkumaisuuden ja puoluemielen rikkiraastamat, ja siksi emme myöskään ole voineet olla Jumalan välikappaleita yhdistääksemme lähimmäisiämme. Meillä ei ole mitään annettavaa väkivallan, vihan ja katkeruuden raastamalle maailmalle.
Ja meillä on aivan liian vähän annettavaa niille ihmisille, jotka yksinkertaisesti vaativat olemassaololleen sisältöä. Pelastus on meille liian epätodellinen. Se ei ole kyennyt uudistamaan elämäämme pohjiaan myöten, ja siksi se e ei jaksa uudistaa muittenkaan elämää. Se ei täytä sisäistä maailmaamme kuohuvalla jumalallisessa sisällöllä, ja siksi meidän kristillisyytemme ei houkuttele muita. Hehku ja ilo, rohkeamielisyys ja jumalvoima ovat suurin piirtein hävinneet kristillisestä seurakunnasta, ja sen tähden me emme voi herättää köyhässä maailmassa pyhää kateutta.
En nyt puhu lainkaan kokoustemme tunnelmasta, räiskyvästä laulusta ja sytyttävästä musiikista, vaan puhun tästä jumallisesta todellisuudesta, joka pyhänä alavirtana jatkuvasti elää sisimmässä silloinkin, kun laulu on vaiennut ja kokous päättynyt. Puhun rakkaudesta ja rauhasta, joka hallitsevan voiman tavoin asustaa Jumalan valtaaman ihmisen olemuksessa viikon kaikkina seitsemänä päivänä. Ja tämä on se kymmenentuhatta kertaa tärkeämpää kuin kokoustemme tilapäinen tunnelma. Ei ole niin vaarallista, että ihmiset käyvät kirkkojemme ohi ja ovat tulematta jäseniksi järjestöihimme. Käyköön temppelirakennusten ja seurakuntien jäsenluetteloiden miten tahansa. Ne tulevat joka tapauksessa häviämään eräänä päivänä - ja kenties pikemmin kuin aavistammekaan.
Mutta paljon vaarallisempaa ja vakavampaa on se, että ihmiset ovat kääntäneet selkänsä sille Herralle, jota me tunnustamme palvelevamme. Ja murheellista on, että olemme tähän suuresti syyllisiä. Muistan juuri erään nuoren vallankumouksellisen, jonka kanssa kävelin ja keskustelin myöhään muuanna iltana eräällä suurkaupungin kadulla: "Kristuksen minä haluan, sillä häntä ihailen, mutta minä pelkään kristittyjä."
Toisinaan olemme yrittäneet väistää vastuuta lainaamalla hurskaasti tuota kulunutta lausetta: "Älä katso meihin, vaan katso Jeesukseen." Voitko sanoa, miten jumalattomat ihmiset voivat nähdä Jeesuksen, jos he eivät näe häntä meissä?
He saavat lukea Raamattua ja tavata hänet siellä.
Voitko vaatia, että jumalattomista ihmisistä tulee Raamatun lukijoita, kun niin pieni osa uskovaisista vakavissaan tutkii Raamattuaan.
Missä muuten on sanottuna, että jumalattomien ei pitäisi katsoa meihin. Jumalan sanassa sitä ei ole. Päinvastoin. "Te olette maailman valo", sanoi Jeesus. Ja miksi Jumala sytytti valon maailmaan? Siksikö, että maailma olisi katsomatta meihin? Ei suinkaan, vaan siksi, että maailma meidän kauttamme löytäisi sekä Vapahtajamme, että tien, joka johtaa kotiin. Näin apostoli Paavali kirjoitti: "Te olette Kristuksen kirje, jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat."
Jos Jumala on kirjoittanut ihmisille maan päällä kirjeitä, on hän tehnyt sen siksi, että ihmiset tutkivat niitä ja Kristus-kirjeitä tutkiessaan alkaisivat rakastaa häntä, joka ne kirjoitti.
Johannes menee niin pitkälle, että hän vertailuissaan meidän ja Vapahtajamme välillä sanoo: "Sellainen kuin hän on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa." Me olemme hänen näkyväisiä lähettejään, ja meidän kauttamme hän tahtoo ilmaista kirkkautensa maailmalle, joka ei vielä ole oppinut häntä tuntemaan. "Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt."
Jotta tämä tapahtuisi, Vapahtajamme on saatava meidät kokonaan haltuunsa. Hänen täytyy saada vallata meidät ja hallita sekä henkeä, sielua että ruumista. Hänen täytyy saada katsella ihmisiä meidän silmillämme, puhua meidän kielellämme, käsitellä meidän käsillämme ja rakastaa meidän sydämellämme. Kaikki muu on liian vähäistä."
------
Tuo teksti oli kirjoitettu vuonna 1945. Eli 70 vuotta sitten. Ja juuri tänään minä rukoilen, että Jumala ottaisi koko minun elämäni niin, että voisin Häntä palvella. Olla hänen välikappaleensa niin, että mahdollisimman monta tulisi tuntemaan Jeesuksen. Ilman Häntä on kaikki turhaa. Ilman Häntä meillä ei ole toivoa.
Toivoin ja rukoilen Sinulle siunattua uutta vuotta 2016. Rukoilen Sinun puolestasi. Olet Herralle tosi rakas! Luota vain kaikki Hänelle.
Jos Sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiäni, uskon, että Jumala haluaa puhua Sinulle. Olet Hänelle äärettömän rakas ja tärkeä. Hän haluaa ottaa Sinut lähelleen, oletpa tällä hetkellä miten kaukana hyvänsä. Kyse on siitä, haluatko ottaa tämän ihmeellisen rakkauden ja huolenpidon vastaan.
D.L.Moody, 1800-luvun evankelista, puhui merkittävimmästä Jumalan kohtaamisestaan näin: "Sydämeni ei anonut.. en pystynyt esittämään vetoomuksia. Itkin kaiken aikaa, että Jumala täyttäisi Hengellään. No sitten, eräänä päivänä - en pysty kuvaamaan sitä; kokemus on melkein liian pyhä nimettäväksi. Voin vain sanoa, että Jumala ilmaisi itsensä minulle, ja minulla oli sellainen kokemus hänen rakkaudestaan, että minun oli pyydettävä häntä pysäyttämään kätensä. Lähdin jälleen saarnaamaan. Saanat eivät olleet muuttuneet, en julistanut uusia totuuksia, ja kuitenkin sadat ihmiset kääntyivät. Vaikka minulle annettaisiin koko maailma, minua ei enää saisi palaamaan sille paikalle, jossa olin ennen tätä siunattua kokemusta - kaikki muu olisi pieni pölyhiukkanen tähän verrattuna."
Teksti on äärettömän hyvä ja upea kuvaus siitä, mitä Jumalan Pyhä Henki voi tehdä ihmiselle. Kaikki, mitä meillä on, on lahjaa. Elämästämme on jäljellä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä? Olipa sitä enemmän tai vähemmän, tärkeintä on se, että tänään kuulumme Jumalalle ja haluamme elää hänen johdatuksessaan. Jumala tekee ihmeitä ilman määrää. Jos tuntuu, että olet kaukana Hänestä tai että olet sotkenut elämäsi, voit juuri tällä hetkellä rukoilla Jumalaa auttamaan ja Hän myös auttaa Sinua. Ja minua. Käsittämätön juttu! Jumala on läsnä, tunsimmepa me sitä tai emme.
Erästä uskovaa miestä uhattiin puhelimessa. Että soittaja tulee ja tappaa miehen. Tämä uskova mies totesi puhelimessa, että tuo uhkaaja ei pysty ratkaisemaan sitä, miten kauan hän on täällä elämässä. Yksin Jumala voi ratkaista, milloin meidän aikamme on täältä lähteä. Sitä ei yksikään ihminen voi muuttaa. Psalmissa 27 ovat ihmeelliset sanat:
"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin? Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan. Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää. Kun vaara uhkaa, Hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Nyt minä kohotan pääni, en pelkää vihollisiani, vaikka he saartavat minut. Minä uhraan Herralle Hänen pyhäkössään, uhraan ja huudan ilosta, minä laulan ja soitan ylistystä Herralle."
Olen viime viikkoina kuunnellut lähes päivittäin Radio Patmosta. Tosi hyvä kanava. Paljon hyvää, syvällistä opetusta, julistusta ym. Eräänä päivänä kanavalla luettiin evankelista Frank Mangsin kirjaa "Vedettömiä pilviä". Teksti oli niin hyvä, että menin nettiin ja etsin tuota em. kirjaa. Ja kuinka ollakaan, Postimyynti V. Kiviojalla Kokkolasta tuo kirja oli myynnissä. Kirja maksoi vain viisi euroa. Mutta sisältö oli paljon arvokkaampi. Kirjoitan Sinulle tähän yhden lainauksen tuosta kirjasta (painettu vuonna 1945). Teksti puhukoon puolestaan.
"Vedettömiä pilviä
Karavaani oli menossa erämaan halki. Kuormajuhdat kulkivat pää riipuksissa, ja ihmiset laahustivat mykkinä vierellä. Karavaani oli kuolemaan tuomittu. Vesivarasto oli lopussa, ruokakin alkoi loppua, eikä kukaan tietänyt tietä lähimpään keitaaseen. Oli menty harhaan. Aurinko paahtoi armottomasti miesten ylen laihoja ruumiita, ja yhtä armottomasti erämaan hiekka poltti heidän haavoittuneita jalkojaan. Toivottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan. Heidän sydämissään oli tuska, ja heidän katseissaan paloi kuumeen hehku. Mutta yhtäkkiä koko karavaani ikään kuin sähköistyi. Ilon huuto kävi miehestä mieheen. Taivaanrannalla oli havaittu pilvi, ja tuuli kävi siltä taholta. "Jos pilvi tulee kohdallemme ja sillä on jotakin annettavaa, me olemme pelastetut." Jokainen katse oli tuon taivasnäyn kiehtoma, ja jokaisessa sydämessä oli tiedoton rukous: "Lähetä pilvi kohdallemme."
Se tuli heidän kohdalleen. Se tuli nopeasti. Kuormajuhtien selästä otettiin alas telttakankaat ja levitettiin ne erämaahietikon syvänteisiin. Siihen sitten sade lankeaisi ja siitä heidän polttavat kurkkunsa saisivat vilvoitusta. Pilvi lähestyi. Pian se olisi suoraan heidän päittensä yläpuolella. Mutta silloin se alkoi keskipäivän auringon ja erämaatuulen kuumuden vaikutuksesta hajota. Se oli vedetön pilvi. Rikkinäisen pilven repaleet ajelehtivat tuulen mukana, samalla kun miehet väsyneinä keräsivät kokoon kuivat telttakankaat ja hoipertelivat eteenpäin erämaassa, joka oli vielä toivottomampi kuin ennen.
---
Onko tämä vain mielikuvitusta? Ei lainkaan. Se on äärettömän todellinen murhenäytelmä, jota näytellään joka päivä, ei Saharassa ja Keski-Aasiassa, vaan meidän silmäimme edessä. Karavaani kulkee tietään meidän kaupunkiemme , kyliemme ja yhdyskuntiemme läpi ja sinä kohtaat sen. Ne ovat harhaan menneitä ihmisiä. He ovat kadottaneet yhteyden Jumalaan, ja he ovat kadottaneet yhteyden sisimpään itseensä. Heillä ei ole vaellukselleen mitään päämäärää eikä olemassaololleen mitään tarkoitusta. Heidän koko elämänsä on pelkkää erämaakangastusten tavoittelua. Muutamat heistä salassa itkevät, mutta kuivaavat nopeasti kyyneleet, niin pian kuin joku toinen erämaan vaeltaja tulee heidän lähelleen. Joskus he tulevat vastaamme raikuvasti nauraen, mutta heidän naurunsa on mielenvikaisen ihmisen onttoa hohotusta. Kasvot hymyilevät, mutta sydän kouristuu tuskasta. Naamari on puuteroitu ja maalattu, mutta sielussa asuu helvetti.
Vain muutamia päiviä sitten kohtasin erään heistä. Hän puhutteli minua kadulla ja veti minut erääseen porttikäytävään saadakseen puhua elämänsä pohjattomasta kurjuudesta. Ja se oli pohjaton. Hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta tulla kristityksi, eikä hän vetänyt minua porttikäytävään puhuakseen uskonnosta. Hän tunsi vaan vastustamatonta halua saadakseen edes kerran elämässään olla oikein rehellinen ja tilaisuuden puhua, mikä hänen sisimmässään oikein oli. En varmaankaan koskaan unohda niitä harvoja sanoja, jotka pari kertaa hänen huuliltaan tulivat: "Kirjoituspöytäni laatikossa minulla on panostettu revolveri, ja se on minun ainoa ja viimeinen toivoni."
Saattaisimme poimia paljon useampia tyyppejä tuosta loppumattomasta karavaanista, joka hoippuen kulkee sen erämaan halki, jota sanotaan ihmiselämäksi. Kohtaamme saman epätoivon, samat synnit ja saman huutavan tyhjyyden kaikissa yhteiskuntakerroksissa. He ovat ihmisiä, jotka ovat pettyneet avioliittoonsa, pettyneet ystäviinsä ja huveisinsa, pettyneet itseensä ja elämään. Ja moni heistä olisi jo aikoja sitten päättänyt päivänsä, ellei sen helvetin pelko, jonka he itse kieltävät, olisi pidättänyt heitä siitä.
Välistä he tulevat kirkkoihimme. Tulevat toisinaan uteliaisuudesta, mutta useammin siksi, että saisivat uskonnosta jotakin, jota elämä ilman Jumalaa ei antanut. Ja nekin monet, jotka eivät milloinkaan anna varjonsa langeta temppeleittemme portaille ja jotka eivät koskaan kuuntele meidän laulujamme ja saarnojamme, tutkivat meitä kristittyjä avoimin silmin havaitakseen, onko totta, että meillä on jotakin, jota he eivät ole löytäneet.
Joka kerta kun ajatukseni näissä ihmisissä viipyy, eräs sana psalmista 69. tulee mieleeni. Se tulee usein niin musertavan vakavasti ja pakottaa minusta välistä itsetutkisteluun ja rukoukseen: "Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot." Silloin minä vapisen Herran lähettinä olemisen vastuun alla ja tunnen pakottavaa tarvetta huutaa kanssakristityille: "Rukoilkaa puolestani Jumalaa! Rukoilkaa ettei minun tarvitsisi olla vedetön pilvi! Rukoilkaa ettei nääntyvän ja janoavan erämaankulkijan tarvitse mennä pettyneenä pois kokouksistani sen tähden, ettei minulla ole mitään antamista! Rukoilkaa, ettei minun tarvitse olla sateeton pilvi, joka aiheuttaa kangastusta ja harhakuvia, mutta joka ei voi auttaa ihmistä pääsemään Jumalan yhteyteen!"
Tarvitsen yliluonnollista voimaa ja viisautta voidakseni ajan harmaana ehtoona tuoda kanssaihmisilleni sanoman, joka auttaa heitä löytämään Jumalan ja tien kotiin.
Oletko ajatellut, että kun Herra kulki täällä alhaalla, ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Eivät fariseukset ja kirjanoppineet - se on totta, sillä niiden kanssa hän oli alituisessa ristiriidassa, - mutta publikaanit ja syntiset, sairaat ja kärsivät tulivat hänen luokseen. Ja miksi he tulivat? He tulivat siksi, että hänellä oli sydän heitä kohtaan. Hän ymmärsi heitä, ja hänellä oli kyky koskettaa heidän sielujensa sisimpiä ja hienoimpia kieliä. Hän osasi loihtia esiin säveliä, joita kenkään muu ei ollut osannut esille saada. Katkenneet kielet ja särkyneet soittimet alkoivat soida jälleen, kun ne joutuivat hänen käsiinsä, joka oli matkalla Golgatalle kuollakseen rakkaudesta langennutta maailmaa kohtaan.
Mikä on syynä siihen, että maailma on suurin piirtein kääntänyt kristillisyydelle selkänsä? Eikö ihminen ole enää ihminen? Onko saatanan onnistunut kuolettaa kaikki jalommat tunteet hänen sisimmässään ja pyyhkäistä pois Jumalan kuvan viimeisetkin rippeet hänen olemuksestaan? Eikö meidän päivämme syntinen tarvitse Jumalaa?
Varmasti hän tarvitsee Jumalaa. Mutta miksi ne ovat niin harvat, jotka osuvat meidän kokoushuoneistoihimme ja jotka ulkoa päin astuvat meidän riveihimme?
On totta, että ajan pahuudella on siinä osansa, mutta on myöskin totta, että me kristityt seisomme syyllisinä tämän vakavan tosiasian edessä. Kätemme ovat olleet liian karkeat koskettaaksemme sielun sisimpiä kieliä. Olemme antaneet kansalle ihmissanoja, sen sijaan, että antaisimme heille elävän Jumalan sanoman. Ja meidän sydämissämme on ollut liian vähän sitä rakkautta, joka pakotti Jumalan Pojan menemään Golgatalle kuolemaan. Kanssaihmisemme tuntevat vaistomaisesti, että meitä ei hallitse Vapahtajamme Henki.
Saamme mennä vieläkin pitemmälle synnintunnustuksessamme. Olemme jättäneet Kristuksen ohjelman elämästämme ja laiminlyöneet sen voiman ottamisen, joka yksin voi auttaa meitä olemaan Kristuksen seuraajia. Me olemme unohtaneet sekä vuorisaarnan että helluntain. Lienet huomannut, että maailma ei koskaan moiti meitä siitä, että olemme liiaksi Vapahtajamme kaltaisia, vaan siitä se moittii, että me olemme niin liian vähän hänen kaltaisiaan. Meitä harvoin tuomitaan jumalanpelkomme tähden, mutta useammin ulkokultaisuutemme vuoksi.
Tiedät niin hyvin, että meiltä, kristityiltä, on puuttunut sisällinen rakkaus. Me olemme rakastaneet niitä, jotka ovat omassa ryhmässämme ja nurkkakunnassamme, mutta emme ole jaksaneet rakastaa niitä, jotka ovat oman piirimme rajapaalujen ulkopuolella. Rivimme ovat olleet kiistojen ja pikkumaisuuden ja puoluemielen rikkiraastamat, ja siksi emme myöskään ole voineet olla Jumalan välikappaleita yhdistääksemme lähimmäisiämme. Meillä ei ole mitään annettavaa väkivallan, vihan ja katkeruuden raastamalle maailmalle.
Ja meillä on aivan liian vähän annettavaa niille ihmisille, jotka yksinkertaisesti vaativat olemassaololleen sisältöä. Pelastus on meille liian epätodellinen. Se ei ole kyennyt uudistamaan elämäämme pohjiaan myöten, ja siksi se e ei jaksa uudistaa muittenkaan elämää. Se ei täytä sisäistä maailmaamme kuohuvalla jumalallisessa sisällöllä, ja siksi meidän kristillisyytemme ei houkuttele muita. Hehku ja ilo, rohkeamielisyys ja jumalvoima ovat suurin piirtein hävinneet kristillisestä seurakunnasta, ja sen tähden me emme voi herättää köyhässä maailmassa pyhää kateutta.
En nyt puhu lainkaan kokoustemme tunnelmasta, räiskyvästä laulusta ja sytyttävästä musiikista, vaan puhun tästä jumallisesta todellisuudesta, joka pyhänä alavirtana jatkuvasti elää sisimmässä silloinkin, kun laulu on vaiennut ja kokous päättynyt. Puhun rakkaudesta ja rauhasta, joka hallitsevan voiman tavoin asustaa Jumalan valtaaman ihmisen olemuksessa viikon kaikkina seitsemänä päivänä. Ja tämä on se kymmenentuhatta kertaa tärkeämpää kuin kokoustemme tilapäinen tunnelma. Ei ole niin vaarallista, että ihmiset käyvät kirkkojemme ohi ja ovat tulematta jäseniksi järjestöihimme. Käyköön temppelirakennusten ja seurakuntien jäsenluetteloiden miten tahansa. Ne tulevat joka tapauksessa häviämään eräänä päivänä - ja kenties pikemmin kuin aavistammekaan.
Mutta paljon vaarallisempaa ja vakavampaa on se, että ihmiset ovat kääntäneet selkänsä sille Herralle, jota me tunnustamme palvelevamme. Ja murheellista on, että olemme tähän suuresti syyllisiä. Muistan juuri erään nuoren vallankumouksellisen, jonka kanssa kävelin ja keskustelin myöhään muuanna iltana eräällä suurkaupungin kadulla: "Kristuksen minä haluan, sillä häntä ihailen, mutta minä pelkään kristittyjä."
Toisinaan olemme yrittäneet väistää vastuuta lainaamalla hurskaasti tuota kulunutta lausetta: "Älä katso meihin, vaan katso Jeesukseen." Voitko sanoa, miten jumalattomat ihmiset voivat nähdä Jeesuksen, jos he eivät näe häntä meissä?
He saavat lukea Raamattua ja tavata hänet siellä.
Voitko vaatia, että jumalattomista ihmisistä tulee Raamatun lukijoita, kun niin pieni osa uskovaisista vakavissaan tutkii Raamattuaan.
Missä muuten on sanottuna, että jumalattomien ei pitäisi katsoa meihin. Jumalan sanassa sitä ei ole. Päinvastoin. "Te olette maailman valo", sanoi Jeesus. Ja miksi Jumala sytytti valon maailmaan? Siksikö, että maailma olisi katsomatta meihin? Ei suinkaan, vaan siksi, että maailma meidän kauttamme löytäisi sekä Vapahtajamme, että tien, joka johtaa kotiin. Näin apostoli Paavali kirjoitti: "Te olette Kristuksen kirje, jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat."
Jos Jumala on kirjoittanut ihmisille maan päällä kirjeitä, on hän tehnyt sen siksi, että ihmiset tutkivat niitä ja Kristus-kirjeitä tutkiessaan alkaisivat rakastaa häntä, joka ne kirjoitti.
Johannes menee niin pitkälle, että hän vertailuissaan meidän ja Vapahtajamme välillä sanoo: "Sellainen kuin hän on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa." Me olemme hänen näkyväisiä lähettejään, ja meidän kauttamme hän tahtoo ilmaista kirkkautensa maailmalle, joka ei vielä ole oppinut häntä tuntemaan. "Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt."
Jotta tämä tapahtuisi, Vapahtajamme on saatava meidät kokonaan haltuunsa. Hänen täytyy saada vallata meidät ja hallita sekä henkeä, sielua että ruumista. Hänen täytyy saada katsella ihmisiä meidän silmillämme, puhua meidän kielellämme, käsitellä meidän käsillämme ja rakastaa meidän sydämellämme. Kaikki muu on liian vähäistä."
------
Tuo teksti oli kirjoitettu vuonna 1945. Eli 70 vuotta sitten. Ja juuri tänään minä rukoilen, että Jumala ottaisi koko minun elämäni niin, että voisin Häntä palvella. Olla hänen välikappaleensa niin, että mahdollisimman monta tulisi tuntemaan Jeesuksen. Ilman Häntä on kaikki turhaa. Ilman Häntä meillä ei ole toivoa.
Toivoin ja rukoilen Sinulle siunattua uutta vuotta 2016. Rukoilen Sinun puolestasi. Olet Herralle tosi rakas! Luota vain kaikki Hänelle.
