Viime viikkojen aikana olen löytänyt pari huikeaa tekstiä, jotka tässä blogissa Sinulle jaan. Tekstien kautta uskon Jumalan kutsuvan meitä lähelleen, Hänen ihmeellisen maailmansa ymmärtämiseen, kohtaamaan taivaallista rakkautta, jonka lähde Hän itse on.
Pastori Jukka Norvannon Jesajan kirjan selityksessä on seuraava teksti:
"Nobel-kirjailija Alexander Solzhenitsyn sanoi eräässä kirjoituksessaan pohtiessaan Neuvostoliiton onnetonta kehitystä: "Yli puolivuosisataa sitten ollessani vielä lapsi muistan kuulleeni usean vanhuksen selittävän Venäjän kohtaamia onnettomuuksia tähän tapaan: "Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; sen seurausta tämä kaikki on." Sen jälkeen olen yli 50 vuoden ajan tutkinut Venäjän vallankumousta; sinä aikana olen lukenut satoja kirjoja, kerännyt henkilökohtaisia kertomuksia ja olen itsekin kirjoittanut kahdeksan teosta noiden vaiheiden selvittämiseksi. Mutta jos minua pyydettäisiin tiivistämään mahdollisimman lyhyeen pääsyy hirvittävään vallankumoukseen, joka nielaisi n. 60 miljoonaa ihmistä kansastamme kitaansa, en voisi sanoa sitä tarkemmin muuten kuin toistamalla: "Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; sen seurausta tämä kaikki on."
Vaara unohtaa Jumala ei ole vain itäisen naapurimme ongelma. Sielunvihollinen tekee kaikkensa, että mekin unohtaisimme Jumalan. Että hylkäisimme Raamatun, rukouksen, oman seurakuntamme.. Maailma tarjoaa meille kaikkea mahdollista, jotta unohtaisimme sen, mikä elämällemme on kaikkein tärkeintä.
Vuosia sitten toimin hengellisen lehden levikkipäällikkönä. Tuossa työssä kohtasin monia lehden asiamiehiä. Moni heistä sanoi minulle: "Minä olen vain tällainen huono asiamies.." Kun sitten pidin monia rukouskursseja, kuulin useiden sanovan: "Minä olen vain tällainen huono rukoilija.." Vuosikaudet minä pidin itseäni huonona ihmisenä, uskovana ym. Vihasin itseäni ja "ruoskin" itseäni. Tuo viha yritti talloa minut maan alle ja tuhota minut kokonaan..
Vasta viime vuosina olen pystynyt jättämään tuota vihaa taakseni. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että sielunvihollisen tarkoitus on ollut käyttää heikkouttani, syntisyyttäni ja sairauksiani hyväkseen niin, että Jumalan ihmeellinen rakkaus peittyisi silmiltäni ja sydämeltäni.
Seuraavat lainaukset on Gerard W Hughesin kirjasta Matkaoppaana rukous. Kirja on sanomaltaan yksi parhaista rukousta käsittelevistä kirjoista.
"Kaikki, mitä meille tapahtuu, on Jumalan kutsu kääntyä hänen puoleensa. Niinpä rukous on yhtä laaja kuin luomakunta: ei ole olemassa ainuttakaan kokemusta, joka ei voisi tulla rukoukseksi. Koska olemme unohtaneet tämän perustotuuden, kristillinen spiritualiteetti näyttää kovin usein keinotekoiselta, elämälle vieraalta, epäluonnolliselta, joittekin harvojen yksityisomaisuudelta - varjellulta rikkaudelta, joka voi sulkea meidät järkkymättömän omahyväisyyden valtaan, kiinnostumiseen kaikkien muiden hengellisestä hyvinvoinnista ja omasta materiaalisesta turvallisuudestamme.
Jumala on sekä meidän yläpuolellamme että sisimmässämme. Teologit puhuvat Jumalasta transsendenttina ja immanenttina. Lyhyesti sanottuna transsendentti tarkoittaa, että Jumala on aina suurempi, liian suuri rajalliselle mielellemme, jotta voisimme määritellä tai omaksua asiaa riittävästi. Meille Jumala on aina salaisuus. Se tarkoittaa, että mitä enemmän tulemme häntä tuntemaan, sitä enemmän tiedämme, miten paljon vielä on tunnettavaa. Kiusauksenamme on aina sovittaa Jumala omiin mittoihimme tehdäksemme hänestä oman kuvamme ja kaltaisemme, valvoaksemme häntä, kesyttääksemme hänet niin, että hänen toimintansa olisi ennustettavissa ja että hän aina olisi meidän puolellamme. Jumalaa ei voida määritellä inhimillisen määrittelyn rajoissa. Hän on aina suurempi, ennalta arvaamaton ja yllätyksiä täynnä. Tämä totuus on meille usein hämmentävä ja tuskallinen. Kun onnettomuudet koettelevat meitä, kysymme: "Miten Jumala salli tämän tapahtua meille?"
Kirkko on Jumalan sakramentti maailmassa, tehokas merkki hänen läsnäolostaan keskuudessamme. Tästä seuraa, että kirkon on heijastettava tätä Jumalan transsendenttia ominaisuutta, tätä hänelle luonteenomaista ennalta arvaamattomuuden piirrettä. Kirkon on sen vuoksi oltava kehittyvä kirkko, tai niin kuin varhainen kirkko kutsui itseään pyhiinvaelluksella olevaksi kirkoksi, aina matkalla, matkalla pois Egyptin orjuudesta erämaan kautta luvattuun maahan. Tämä totuus kirkosta voi myös olla meille hyvin tuskallinen ja hämmentävä ja syy paljoon katkeruuteen, vihamielisyyteen ja kirkon sisäiseen jakaantumiseen ja eri kristittyjen kirkkojen väliseen jakautumiseen. Me kaikki pelkäämme muutosta, janoamme turvallisuutta, mutta kirkko, joka on muuttumaton ja vakaa, on lakannut olemasta kirkko, eikä se ole enää merkki transsendentista Jumalasta. Mutta Jumala on myös immanentti, läsnä kaikissa asioissa, mutta ei kenenkään pidäteltävissä.
Rukoustapoja on niin monia erilaisia kuin on ihmisiäkin. Rukous on sitä, että olemme oma itsemme Jumalan edessä. Hän luo jokaisen meistä ainutlaatuiseksi, kaikista muista erotettavaksi esimerkiksi sormenjälkien, äänen, solujen, käsialan, tapojen perusteella. Niinpä ei ole yllättävää, että me rukoilemmekin eri tavalla. Silti tämä ilmeinen totuus on unohtunut ja jotkin rukouskirjat antavan yhä vaikutelman, että rukous on kuin pesukoneen käyttö: Jos seuraat ohjeita, halutut tulokset saavutetaan. Ellet seuraa ohjeita, silloin sinussa on jotakin vialla ja sinun on parasta pyytää neuvoa psykologilta, henkiparantajalta tai mahdollisesti henkien manaajalta.
Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka sanovat: "En osaa rukoilla" tai "Se on niin pitkästyttävää enkä tiedä, mitä minun on tarkoitus tehdä" tai "Luen rukouksia, luen Raamattua ja minusta tuntuu, ettei mitään tapahdu. En pääse eteenpäin." Silti monia näistä samoista ihmisistä - sitten kun heitä on rohkaistu kokeilemaan uusia rukoustapoja - rukous alkaa vetää puoleensa, lumota itsessään sekä vaikutuksellaan, joka sillä on heidän elämäänsä..
Yksi tärkeimmistä rukouksen esteistä on käsityksemme Jumalasta. Me voimme oppia tuntemaan Jumalan vain oman inhimillisen kokemuksemme kautta. On helppoa sanoa: "Jumala on rakkaus", mutta minun käsitykseni rakkaudesta on voinut olla traumaattinen kokemus täynnä tuskaa, petosta, torjuntaa. On kyseenalaista, pystyykö kukaan ihminen rakkauteen vailla mitään ehtoja. Jopa kaikkein parhaimmatkin vanhemmat ja opettajat ovat taipuvaisia asettamaan ehtoja rakkaudelleen. Äiti rakastaa kilttiä poikaa tai tyttöä, mutta ei pidä kovinkaan paljon ilkeästä lapsesta. Niinpä me opimme jo varhain, että rakkaus on ansaittava kuten kaikki muukin maailmassa.
Kuusikymmentäluvun loppupuolella ja seitsemänkymmentäluvun alussa toimin yliopiston kappalaisena ja vietin paljon aikaa puhumalla opiskelijoiden kanssa, jotka olivat joko hylänneet uskonsa tai olivat ajatelleet tehdä niin. Monen keskustelun jälkeen kokosin heidän mielipiteittensä perusteella kuvan Jumalasta. Hänestä tuli "vanha kunnon Yrjö-setä", perheen suosikki, varakas, voimakas, vaikutusvaltainen ja viisas, joka rakastaa meitä kaikkia. Lapsina meidän viedään vierailulle hänen suureen kartanoonsa, jossa tapaamme matalalla äänellä puhuvan iäkkään miehen. Vierailun loppupuolella hän kääntyy meidän puoleemme ja sanoo: "Kultaseni, tahdon nähdä sinut täällä joka sunnuntai. Näytän nyt sinulle, mitä tapahtuu, ellet tule." Hän johdattaa meidät kellariin, jossa on oikein pimeää ja kuumaa ja me kuulemme vertahyydyttävää kirkumista. Siellä on pitkiä teräsovien rivistöjä. Yrjö-setä avaa yhden niistä ja näemme sunnattoman suuren huoneen täynnä liekehtiviä uuneja, joihin pienet pirut heittävät pitkissä jonoissa seisovat miehet ja naiset ja lapset. "Ja kultaseni, noin sinullekin käy, ellet vieraile luonani säännöllisesti." Meidät päästetään pois kellarista kauhusta tärisevinä rakastavien vanhempiemme luo. Puristaen heitä kumpaakin lujasti kädestä kuljemme kotiin..
Tämä on karikatyyri, mutta se kuvaa totuutta, nimittäin sitä, että olemme saaneet perinnöksi varsin vääristyneitä käsityksiä Jumalasta. Kuva vaihtelee ihmisestä toiseen. Yhdelle lapselle Jumala voi olla Yrjö-setä, toiselle hän on epämääräinen joulupukki, joka kutsutaan käymään jouluna, pääsiäisenä, kastetilaisuuksiin, häihin ja hautajaisiin. Muuna aikana hänestä ei tarvitse välittää. Kun kasvamme aikuisiksi, voimme ymmärtää oman jumalakuvamme epämuotoisuuden, mutta kuva jää syvälle tiedostamattomaan mieleemme. Se vaikuttaa mieleemme ja tunnetiloihimme jättäen meihin ahdistuneen uskonnollisen kuuliaisuuden tai syvän vastenmielisyyden kaikkea uskontoon liittyvää kohtaan. Uskonnollinen kielenkäyttömme heijastelee usein näitä vääristyneitä käsityksiä.
Me puhumme esim. paastonajasta katumuksen aikana, kääntymisenä takaisin Jumalan puoleen. Käsite katumus on peräisin latinankielisestä sanasta poena, joka tarkoittaa kipua, rankaisemista, kärsimystä, rangaistuksen uhkaa ja murhetta, joten Jumala yhdistetään kaikkiin noihin asioihin. Uuden testamentin sana on metanoia, kuten olemme nähneet ja se tarkoittaa mielen ja sydämen muutosta, paluuta takaisin Jumalan luo, jota kuvataan vapaudeksemme, iloksemme, häneksi, jonka luo sielumme kaipaa ja joka on kaipauksemme ilo.
Järjellämme saatamme tietää, ettei Jumala ole julma, sadistinen tai oikukas tai ettei hän muistuta joulupukkia. Mutta kun yritämme rukoilla, saatamme kuitenkin kohdata tuollaisen Jumalan, sillä lapsuuden käsityksiä ei helposti pyyhitä pois. Vain Jumalan avulla voidaan tuntea Jumala ja Jumala sanoo meille psalminkirjoittajan välityksellä: "Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala." (Ps 46:11) Jos siis meidän on määrä tuntea Jumala omassa elämässämme, meidän on opittava olemaan hiljaa.
Useimmille meistä on vaikeaa olla hiljaa ja liikkumatta jo lyhytkin aika, mutta vielä vaikeampaa on hiljentää mielensä. Onneksi mielemme on siten rakentunut, että voimme keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Jos voin kiinnittää koko huomioni siihen, miltä isovarpaassani tuntuu, en voi ajatella Jumalaa tai mitään muutakaan samaan aikaan. Seuraavassa on yksi hiljaa olemisen harjoitus.
Istu tuolilla tai lattialla niin hyvin rentoutuneena kuin voit ja pidä selkä suorassa muttei kuitenkaan jäykkänä. Kohdista nyt huomiosi siihen, mitä tunnet ruumiissasi. Voit ehkä aloittaa oikeasta jalasta ja edetä sitten hitaasti kehosi ympäri ajattelematta sitä, mitä tunnet, tuntea vain. Harjoitus ei voisi olla yksinkertaisempi, mutta silti useimmat meistä pitävät sitä aika vaikeana, sillä heti kun olemme aloittaneet, ajatteleva mielemme alkaa harhailla ja kysellä, emmekö olekin tuhlaamassa aikaamme. Se muistuttaa asioista, jotka meidän on tehtävä, ja myös niistä, mitä olemme jättäneet tekemättä. Ihmettelemme, mitä tällä harjoituksella on yleensäkään tekemistä rukouksen kanssa. Heti kun tulet tietoiseksi mielesi aktiivisuudesta, totea ajatukset ja kysymykset mielenkiintoisina, mutta palaa takaisin siihen, mitä parhaillaan tunnet. Samaten, jos olosi on epämukava tai tunnet jossakin kutinaa, totea epämukavuus, mutta palaa takaisin siihen, miltä kehossasi tuntuu. Mitä pitempään voit olla keskittyneenä yhteen kehosi kohtaan, sitä parempi.
Tällaisen hiljaa olemisen asiantuntijat voivat istua liikkumatta tunnin tai kauemmin jolloin heidän huomionsa on kiinnittyneenä esimerkiksi ylähuuleen. Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla kunnianhimoisia, ja muutama minuuttikin riittää.
Kun tunnet rentoutuneesi tässä harjoituksessa, haluat ehkä tehdä siitä hiukan enemmän rukouksen kaltaisen käyttämällä apuna Paavalin lausetta: "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme." Apt 17:28 Missä Jumala on? Jumala on siellä, missä me olemme. Hän on elämämme ja tietoisuutemme. Lähempänä meitä kuin itse olemme itseämme. Tämä totuus on kaikkien rukousmenetelmien perusta.
Kun teemme tätä harjoitusta, on kiinnostavaa huomata, ettei ajatteleva mielemme salli meidän keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Se vetää koko ajan meitä tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Silloin alamme ymmärtää, että tällainen tapa voi vahingoittaa elämää. Me annamme huomiomme kiinnittyä vain pieneksi ajaksi nykyhetkeen, joka on se ainoa todellisuus, mikä meillä tällä hetkellä on. Mennyt on poissa, tulevaisuutta ei vielä ole, joten meillä on taipumuksena käyttää suurin osa ajastamme pakenemalla todellisuutta. Oikein hyvä hengellinen harjoitus olisi yrittää elää niin täydesti kuin mahdollista käsillä olevassa hetkessä.
Jumala on siellä, missä me olemme, emmekä voi löytää häntä mistään muualta. Tämä on toinen ilmeinen totuus, jonka me käytännössä niin usein unohdamme sijoittamalla Jumalan jonnekin muualle, ehkä kirkkoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan. Koska ulkoistamme Jumalan ja elämämme menneessä ajassa tai tulevaisuudessa, voimme tuhlata elämämme hedelmättömään katumiseen sen vuoksi, mitä olemme ehkä olleet tai olisimme voineet olla, jos vain olosuhteet olisivat olleet erilaiset.
Mitä Jumalan tahto tarkoittaa sinun elämässäsi tällä hetkellä, juuri nyt? Se on aivan siinä, missä olet tällä hetkellä, tässä paikassa, tässä perheessä, tässä yhteiskunnassa, työssä, tällä luonteella, näillä lahjoilla, kyvyillä, kykenemättömyydellä ja syntisillä taipumuksilla. Juuri tästä paikasta, eikä mistään muualta, sinun on määrä löytää hänet, ja juuri näistä olosuhteista sinua ylistetään, eikä mistään muista. Tämä ei tarkoita, että meidän on pysyttävä siinä, missä olemme ja sellaisena kuin olemme. Tyytymättömyyden tunteet ovat Jumalan muistutuksia, kun hän rohkaisee meitä joko muuttamaan tilannettamme tai tapaa, jolla ymmärrämme sen. Ainoa tapa löytää hänet, on aloittaa siitä, missä olemme. Muuten olemme kuin se ihminen, joka vastasi, kun häneltä kysyttiin tietä erääseen kylään, sanomalla ensin "Teidän sijassanne en aloittaisi tästä."
On hyvä aloittaa jokainen rukoustuokio hiljentymisharjoituksella. Tässä on hyödyllinen ohje rukoukselle: meidän pitäisi aina seurata vaistojamme ja rukoilla niin kuin osaamme, ei sillä tavoin kuin emme osaa.
Useimmat meistä voivat helposti hyväksyä tämän neuvon ja ovat valmiita antamaan sen muille. Meidän on hyvin vaikea noudattaa itse sitä, sillä meille on vakuutettu jo varhain, että toiset tietävät paremmin ja että meidän on seurattava ohjeita, jotka oppineemmat tai kokeneemmat asettavat eteemme. On viisasta ottaa huomioon, mitä oppineet ja viisaat sanovat, mutta meidän on myös tärkeää kuunnella omaa kokemustamme. Sen laiminlyöminen tai väheksyminen voi merkitä sitä, että laiminlyömme Jumalan meille antamia vihjeitä silloin, kun hän vaikuttaa meissä. Meidän olisi kuunneltava omaa kokemustamme ei vain päättäessämme, mitä rukoilemme vaan myös miten rukoilemme polvistuneena, istuen, seisten, makuuasennossa vai kävellen ja miten kauan.
Varhainen teologi Evagrius sanoi: "Synti on Jumalan hyvyyden unohtamista." Siksi ensimmäinen askel kohti katumusta ei ole itsemme moittiminen tai rankaiseminen. Itsensä paheksuminen sulkee meidät yhä varmemmin omaan pahuuteemme. Ensimmäinen askel kohti katumusta on kääntää huomiomme Jumalan hyvyyteen. Vain Jumala voi opettaa meille, mitä synti on. Millä tavoin meidän sitten pitäisi kohdistaa huomiomme Jumalan hyvyyteen? Jumala ja vielä enemmän hänen hyvyytensä, voivat vaikuttaa sangen abstrakteilta käsitteiltä erityisesti silloin, kun olemme toisten ihmisten ilkeyden tai julmuuden uhreja tai kun tunnemme jääneemme oman ilkeytemme tai julmuutemme ansaan.
Ennen nukahtamista meillä on tapana palauttaa mieleen päivän tapahtumia, erityisesti jos olemme riidelleet. Elämme uudelleen tuon tapahtuman ja järjestämme asiat meille edullisempaan muotoon. Kiukuttelemme itsellemme, kun olimme tuolloin niin hidasälyisiä, sillä nyt mieleemme on tullut terävä huomautus, jolla olisimme tehneet selvää vastapuolesta. Käytä tätä luontaista taipumusta ja palauta mieleesi päivän hyviä hetkiä, niitä, joista nautit, jotka virkistivät sinua ja joita arvostit näyttivätpä ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Monet hämmästyvät tehdessään ensimmäistä kertaa tätä harjoitusta ja huomatessaan, miten paljon päivän mittaan tapahtui sellaista, josta he nauttivat ja joista ovat kiitollisia. Vain katselemalla, arvostamalla ja nauttimalla noista hetkistä ja olemalla hyvillä mielin niiden johdosta me saamme edes jonkin todellisen käsityksen Jumalan hyvyydestä.
Näe nämä hetket Jumalan lahjoina, jotka hän antoi sinulle. Hän ei antanut niitä sen vuoksi, että olet ollut hyvä tai tehnyt paljon työtä tai että olet ollut hyveellinen tai vilpitön, vaan koska sinä olet kallisarvoinen Jumalan silmissä, ja hän rakastaa sinua.
Jos teet tämän harjoituksen yhden kerran, sillä ei ole juurikaan jälkivaikutusta, mutta jos otat sen tavaksesi, se alkaa muuttaa havaitsemistasi, joka on kaiken olemassaolon perusta. Me alamme nähdä sen todellisuuden, jossa elämme, emme vain persoonattomana olosuhteiden sarjana, joka on pantu koettelemukseksemme, tai jonakin jumalaisena estejuoksuna, ikuisten rangaistusten odottaessa häviäjiä. Alamme nähdä sen läsnäolona, luokseen kutsuvana ja rakastavan Jumalan läsnäolona, joka tuntee iloa antaessaan ja joka on meille paljon enemmän kuin mitä itse voimme koskaan olla itsellemme. Kun alamme havaita tällä tavoin, on kuin kaikki olisi muuttunut, aivan kuin olisimme muuttuneet persoonattomasta laitoksesta kotiin, jossa kaikki puhuu siitä, mitä rakastamme."
Kotini lähellä on näkötorni, josta on huikeat näkymät lähiseudulle. Jumala haluaa näyttää Sinulle jatkossa sellaisia asioita, joita et ole koko elämässäsi nähnyt. Olet hänelle äärettömän rakas. Hänen ihmeellinen rakkautensa kutsuu meitä kulkemaan syvemmälle hänen tuntemiseensa. Rukoilen Sinun puolestasi.
Pastori Jukka Norvannon Jesajan kirjan selityksessä on seuraava teksti:
"Nobel-kirjailija Alexander Solzhenitsyn sanoi eräässä kirjoituksessaan pohtiessaan Neuvostoliiton onnetonta kehitystä: "Yli puolivuosisataa sitten ollessani vielä lapsi muistan kuulleeni usean vanhuksen selittävän Venäjän kohtaamia onnettomuuksia tähän tapaan: "Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; sen seurausta tämä kaikki on." Sen jälkeen olen yli 50 vuoden ajan tutkinut Venäjän vallankumousta; sinä aikana olen lukenut satoja kirjoja, kerännyt henkilökohtaisia kertomuksia ja olen itsekin kirjoittanut kahdeksan teosta noiden vaiheiden selvittämiseksi. Mutta jos minua pyydettäisiin tiivistämään mahdollisimman lyhyeen pääsyy hirvittävään vallankumoukseen, joka nielaisi n. 60 miljoonaa ihmistä kansastamme kitaansa, en voisi sanoa sitä tarkemmin muuten kuin toistamalla: "Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; sen seurausta tämä kaikki on."
Vaara unohtaa Jumala ei ole vain itäisen naapurimme ongelma. Sielunvihollinen tekee kaikkensa, että mekin unohtaisimme Jumalan. Että hylkäisimme Raamatun, rukouksen, oman seurakuntamme.. Maailma tarjoaa meille kaikkea mahdollista, jotta unohtaisimme sen, mikä elämällemme on kaikkein tärkeintä.
Vuosia sitten toimin hengellisen lehden levikkipäällikkönä. Tuossa työssä kohtasin monia lehden asiamiehiä. Moni heistä sanoi minulle: "Minä olen vain tällainen huono asiamies.." Kun sitten pidin monia rukouskursseja, kuulin useiden sanovan: "Minä olen vain tällainen huono rukoilija.." Vuosikaudet minä pidin itseäni huonona ihmisenä, uskovana ym. Vihasin itseäni ja "ruoskin" itseäni. Tuo viha yritti talloa minut maan alle ja tuhota minut kokonaan..
Vasta viime vuosina olen pystynyt jättämään tuota vihaa taakseni. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että sielunvihollisen tarkoitus on ollut käyttää heikkouttani, syntisyyttäni ja sairauksiani hyväkseen niin, että Jumalan ihmeellinen rakkaus peittyisi silmiltäni ja sydämeltäni.
Seuraavat lainaukset on Gerard W Hughesin kirjasta Matkaoppaana rukous. Kirja on sanomaltaan yksi parhaista rukousta käsittelevistä kirjoista.
"Kaikki, mitä meille tapahtuu, on Jumalan kutsu kääntyä hänen puoleensa. Niinpä rukous on yhtä laaja kuin luomakunta: ei ole olemassa ainuttakaan kokemusta, joka ei voisi tulla rukoukseksi. Koska olemme unohtaneet tämän perustotuuden, kristillinen spiritualiteetti näyttää kovin usein keinotekoiselta, elämälle vieraalta, epäluonnolliselta, joittekin harvojen yksityisomaisuudelta - varjellulta rikkaudelta, joka voi sulkea meidät järkkymättömän omahyväisyyden valtaan, kiinnostumiseen kaikkien muiden hengellisestä hyvinvoinnista ja omasta materiaalisesta turvallisuudestamme.
Jumala on sekä meidän yläpuolellamme että sisimmässämme. Teologit puhuvat Jumalasta transsendenttina ja immanenttina. Lyhyesti sanottuna transsendentti tarkoittaa, että Jumala on aina suurempi, liian suuri rajalliselle mielellemme, jotta voisimme määritellä tai omaksua asiaa riittävästi. Meille Jumala on aina salaisuus. Se tarkoittaa, että mitä enemmän tulemme häntä tuntemaan, sitä enemmän tiedämme, miten paljon vielä on tunnettavaa. Kiusauksenamme on aina sovittaa Jumala omiin mittoihimme tehdäksemme hänestä oman kuvamme ja kaltaisemme, valvoaksemme häntä, kesyttääksemme hänet niin, että hänen toimintansa olisi ennustettavissa ja että hän aina olisi meidän puolellamme. Jumalaa ei voida määritellä inhimillisen määrittelyn rajoissa. Hän on aina suurempi, ennalta arvaamaton ja yllätyksiä täynnä. Tämä totuus on meille usein hämmentävä ja tuskallinen. Kun onnettomuudet koettelevat meitä, kysymme: "Miten Jumala salli tämän tapahtua meille?"
Kirkko on Jumalan sakramentti maailmassa, tehokas merkki hänen läsnäolostaan keskuudessamme. Tästä seuraa, että kirkon on heijastettava tätä Jumalan transsendenttia ominaisuutta, tätä hänelle luonteenomaista ennalta arvaamattomuuden piirrettä. Kirkon on sen vuoksi oltava kehittyvä kirkko, tai niin kuin varhainen kirkko kutsui itseään pyhiinvaelluksella olevaksi kirkoksi, aina matkalla, matkalla pois Egyptin orjuudesta erämaan kautta luvattuun maahan. Tämä totuus kirkosta voi myös olla meille hyvin tuskallinen ja hämmentävä ja syy paljoon katkeruuteen, vihamielisyyteen ja kirkon sisäiseen jakaantumiseen ja eri kristittyjen kirkkojen väliseen jakautumiseen. Me kaikki pelkäämme muutosta, janoamme turvallisuutta, mutta kirkko, joka on muuttumaton ja vakaa, on lakannut olemasta kirkko, eikä se ole enää merkki transsendentista Jumalasta. Mutta Jumala on myös immanentti, läsnä kaikissa asioissa, mutta ei kenenkään pidäteltävissä.
Rukoustapoja on niin monia erilaisia kuin on ihmisiäkin. Rukous on sitä, että olemme oma itsemme Jumalan edessä. Hän luo jokaisen meistä ainutlaatuiseksi, kaikista muista erotettavaksi esimerkiksi sormenjälkien, äänen, solujen, käsialan, tapojen perusteella. Niinpä ei ole yllättävää, että me rukoilemmekin eri tavalla. Silti tämä ilmeinen totuus on unohtunut ja jotkin rukouskirjat antavan yhä vaikutelman, että rukous on kuin pesukoneen käyttö: Jos seuraat ohjeita, halutut tulokset saavutetaan. Ellet seuraa ohjeita, silloin sinussa on jotakin vialla ja sinun on parasta pyytää neuvoa psykologilta, henkiparantajalta tai mahdollisesti henkien manaajalta.
Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka sanovat: "En osaa rukoilla" tai "Se on niin pitkästyttävää enkä tiedä, mitä minun on tarkoitus tehdä" tai "Luen rukouksia, luen Raamattua ja minusta tuntuu, ettei mitään tapahdu. En pääse eteenpäin." Silti monia näistä samoista ihmisistä - sitten kun heitä on rohkaistu kokeilemaan uusia rukoustapoja - rukous alkaa vetää puoleensa, lumota itsessään sekä vaikutuksellaan, joka sillä on heidän elämäänsä..
Yksi tärkeimmistä rukouksen esteistä on käsityksemme Jumalasta. Me voimme oppia tuntemaan Jumalan vain oman inhimillisen kokemuksemme kautta. On helppoa sanoa: "Jumala on rakkaus", mutta minun käsitykseni rakkaudesta on voinut olla traumaattinen kokemus täynnä tuskaa, petosta, torjuntaa. On kyseenalaista, pystyykö kukaan ihminen rakkauteen vailla mitään ehtoja. Jopa kaikkein parhaimmatkin vanhemmat ja opettajat ovat taipuvaisia asettamaan ehtoja rakkaudelleen. Äiti rakastaa kilttiä poikaa tai tyttöä, mutta ei pidä kovinkaan paljon ilkeästä lapsesta. Niinpä me opimme jo varhain, että rakkaus on ansaittava kuten kaikki muukin maailmassa.
Kuusikymmentäluvun loppupuolella ja seitsemänkymmentäluvun alussa toimin yliopiston kappalaisena ja vietin paljon aikaa puhumalla opiskelijoiden kanssa, jotka olivat joko hylänneet uskonsa tai olivat ajatelleet tehdä niin. Monen keskustelun jälkeen kokosin heidän mielipiteittensä perusteella kuvan Jumalasta. Hänestä tuli "vanha kunnon Yrjö-setä", perheen suosikki, varakas, voimakas, vaikutusvaltainen ja viisas, joka rakastaa meitä kaikkia. Lapsina meidän viedään vierailulle hänen suureen kartanoonsa, jossa tapaamme matalalla äänellä puhuvan iäkkään miehen. Vierailun loppupuolella hän kääntyy meidän puoleemme ja sanoo: "Kultaseni, tahdon nähdä sinut täällä joka sunnuntai. Näytän nyt sinulle, mitä tapahtuu, ellet tule." Hän johdattaa meidät kellariin, jossa on oikein pimeää ja kuumaa ja me kuulemme vertahyydyttävää kirkumista. Siellä on pitkiä teräsovien rivistöjä. Yrjö-setä avaa yhden niistä ja näemme sunnattoman suuren huoneen täynnä liekehtiviä uuneja, joihin pienet pirut heittävät pitkissä jonoissa seisovat miehet ja naiset ja lapset. "Ja kultaseni, noin sinullekin käy, ellet vieraile luonani säännöllisesti." Meidät päästetään pois kellarista kauhusta tärisevinä rakastavien vanhempiemme luo. Puristaen heitä kumpaakin lujasti kädestä kuljemme kotiin..
Tämä on karikatyyri, mutta se kuvaa totuutta, nimittäin sitä, että olemme saaneet perinnöksi varsin vääristyneitä käsityksiä Jumalasta. Kuva vaihtelee ihmisestä toiseen. Yhdelle lapselle Jumala voi olla Yrjö-setä, toiselle hän on epämääräinen joulupukki, joka kutsutaan käymään jouluna, pääsiäisenä, kastetilaisuuksiin, häihin ja hautajaisiin. Muuna aikana hänestä ei tarvitse välittää. Kun kasvamme aikuisiksi, voimme ymmärtää oman jumalakuvamme epämuotoisuuden, mutta kuva jää syvälle tiedostamattomaan mieleemme. Se vaikuttaa mieleemme ja tunnetiloihimme jättäen meihin ahdistuneen uskonnollisen kuuliaisuuden tai syvän vastenmielisyyden kaikkea uskontoon liittyvää kohtaan. Uskonnollinen kielenkäyttömme heijastelee usein näitä vääristyneitä käsityksiä.
Me puhumme esim. paastonajasta katumuksen aikana, kääntymisenä takaisin Jumalan puoleen. Käsite katumus on peräisin latinankielisestä sanasta poena, joka tarkoittaa kipua, rankaisemista, kärsimystä, rangaistuksen uhkaa ja murhetta, joten Jumala yhdistetään kaikkiin noihin asioihin. Uuden testamentin sana on metanoia, kuten olemme nähneet ja se tarkoittaa mielen ja sydämen muutosta, paluuta takaisin Jumalan luo, jota kuvataan vapaudeksemme, iloksemme, häneksi, jonka luo sielumme kaipaa ja joka on kaipauksemme ilo.
Järjellämme saatamme tietää, ettei Jumala ole julma, sadistinen tai oikukas tai ettei hän muistuta joulupukkia. Mutta kun yritämme rukoilla, saatamme kuitenkin kohdata tuollaisen Jumalan, sillä lapsuuden käsityksiä ei helposti pyyhitä pois. Vain Jumalan avulla voidaan tuntea Jumala ja Jumala sanoo meille psalminkirjoittajan välityksellä: "Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala." (Ps 46:11) Jos siis meidän on määrä tuntea Jumala omassa elämässämme, meidän on opittava olemaan hiljaa.
Useimmille meistä on vaikeaa olla hiljaa ja liikkumatta jo lyhytkin aika, mutta vielä vaikeampaa on hiljentää mielensä. Onneksi mielemme on siten rakentunut, että voimme keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Jos voin kiinnittää koko huomioni siihen, miltä isovarpaassani tuntuu, en voi ajatella Jumalaa tai mitään muutakaan samaan aikaan. Seuraavassa on yksi hiljaa olemisen harjoitus.
Istu tuolilla tai lattialla niin hyvin rentoutuneena kuin voit ja pidä selkä suorassa muttei kuitenkaan jäykkänä. Kohdista nyt huomiosi siihen, mitä tunnet ruumiissasi. Voit ehkä aloittaa oikeasta jalasta ja edetä sitten hitaasti kehosi ympäri ajattelematta sitä, mitä tunnet, tuntea vain. Harjoitus ei voisi olla yksinkertaisempi, mutta silti useimmat meistä pitävät sitä aika vaikeana, sillä heti kun olemme aloittaneet, ajatteleva mielemme alkaa harhailla ja kysellä, emmekö olekin tuhlaamassa aikaamme. Se muistuttaa asioista, jotka meidän on tehtävä, ja myös niistä, mitä olemme jättäneet tekemättä. Ihmettelemme, mitä tällä harjoituksella on yleensäkään tekemistä rukouksen kanssa. Heti kun tulet tietoiseksi mielesi aktiivisuudesta, totea ajatukset ja kysymykset mielenkiintoisina, mutta palaa takaisin siihen, mitä parhaillaan tunnet. Samaten, jos olosi on epämukava tai tunnet jossakin kutinaa, totea epämukavuus, mutta palaa takaisin siihen, miltä kehossasi tuntuu. Mitä pitempään voit olla keskittyneenä yhteen kehosi kohtaan, sitä parempi.
Tällaisen hiljaa olemisen asiantuntijat voivat istua liikkumatta tunnin tai kauemmin jolloin heidän huomionsa on kiinnittyneenä esimerkiksi ylähuuleen. Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla kunnianhimoisia, ja muutama minuuttikin riittää.
Kun tunnet rentoutuneesi tässä harjoituksessa, haluat ehkä tehdä siitä hiukan enemmän rukouksen kaltaisen käyttämällä apuna Paavalin lausetta: "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme." Apt 17:28 Missä Jumala on? Jumala on siellä, missä me olemme. Hän on elämämme ja tietoisuutemme. Lähempänä meitä kuin itse olemme itseämme. Tämä totuus on kaikkien rukousmenetelmien perusta.
Kun teemme tätä harjoitusta, on kiinnostavaa huomata, ettei ajatteleva mielemme salli meidän keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Se vetää koko ajan meitä tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Silloin alamme ymmärtää, että tällainen tapa voi vahingoittaa elämää. Me annamme huomiomme kiinnittyä vain pieneksi ajaksi nykyhetkeen, joka on se ainoa todellisuus, mikä meillä tällä hetkellä on. Mennyt on poissa, tulevaisuutta ei vielä ole, joten meillä on taipumuksena käyttää suurin osa ajastamme pakenemalla todellisuutta. Oikein hyvä hengellinen harjoitus olisi yrittää elää niin täydesti kuin mahdollista käsillä olevassa hetkessä.
Jumala on siellä, missä me olemme, emmekä voi löytää häntä mistään muualta. Tämä on toinen ilmeinen totuus, jonka me käytännössä niin usein unohdamme sijoittamalla Jumalan jonnekin muualle, ehkä kirkkoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan. Koska ulkoistamme Jumalan ja elämämme menneessä ajassa tai tulevaisuudessa, voimme tuhlata elämämme hedelmättömään katumiseen sen vuoksi, mitä olemme ehkä olleet tai olisimme voineet olla, jos vain olosuhteet olisivat olleet erilaiset.
Mitä Jumalan tahto tarkoittaa sinun elämässäsi tällä hetkellä, juuri nyt? Se on aivan siinä, missä olet tällä hetkellä, tässä paikassa, tässä perheessä, tässä yhteiskunnassa, työssä, tällä luonteella, näillä lahjoilla, kyvyillä, kykenemättömyydellä ja syntisillä taipumuksilla. Juuri tästä paikasta, eikä mistään muualta, sinun on määrä löytää hänet, ja juuri näistä olosuhteista sinua ylistetään, eikä mistään muista. Tämä ei tarkoita, että meidän on pysyttävä siinä, missä olemme ja sellaisena kuin olemme. Tyytymättömyyden tunteet ovat Jumalan muistutuksia, kun hän rohkaisee meitä joko muuttamaan tilannettamme tai tapaa, jolla ymmärrämme sen. Ainoa tapa löytää hänet, on aloittaa siitä, missä olemme. Muuten olemme kuin se ihminen, joka vastasi, kun häneltä kysyttiin tietä erääseen kylään, sanomalla ensin "Teidän sijassanne en aloittaisi tästä."
On hyvä aloittaa jokainen rukoustuokio hiljentymisharjoituksella. Tässä on hyödyllinen ohje rukoukselle: meidän pitäisi aina seurata vaistojamme ja rukoilla niin kuin osaamme, ei sillä tavoin kuin emme osaa.
Useimmat meistä voivat helposti hyväksyä tämän neuvon ja ovat valmiita antamaan sen muille. Meidän on hyvin vaikea noudattaa itse sitä, sillä meille on vakuutettu jo varhain, että toiset tietävät paremmin ja että meidän on seurattava ohjeita, jotka oppineemmat tai kokeneemmat asettavat eteemme. On viisasta ottaa huomioon, mitä oppineet ja viisaat sanovat, mutta meidän on myös tärkeää kuunnella omaa kokemustamme. Sen laiminlyöminen tai väheksyminen voi merkitä sitä, että laiminlyömme Jumalan meille antamia vihjeitä silloin, kun hän vaikuttaa meissä. Meidän olisi kuunneltava omaa kokemustamme ei vain päättäessämme, mitä rukoilemme vaan myös miten rukoilemme polvistuneena, istuen, seisten, makuuasennossa vai kävellen ja miten kauan.
Varhainen teologi Evagrius sanoi: "Synti on Jumalan hyvyyden unohtamista." Siksi ensimmäinen askel kohti katumusta ei ole itsemme moittiminen tai rankaiseminen. Itsensä paheksuminen sulkee meidät yhä varmemmin omaan pahuuteemme. Ensimmäinen askel kohti katumusta on kääntää huomiomme Jumalan hyvyyteen. Vain Jumala voi opettaa meille, mitä synti on. Millä tavoin meidän sitten pitäisi kohdistaa huomiomme Jumalan hyvyyteen? Jumala ja vielä enemmän hänen hyvyytensä, voivat vaikuttaa sangen abstrakteilta käsitteiltä erityisesti silloin, kun olemme toisten ihmisten ilkeyden tai julmuuden uhreja tai kun tunnemme jääneemme oman ilkeytemme tai julmuutemme ansaan.
Ennen nukahtamista meillä on tapana palauttaa mieleen päivän tapahtumia, erityisesti jos olemme riidelleet. Elämme uudelleen tuon tapahtuman ja järjestämme asiat meille edullisempaan muotoon. Kiukuttelemme itsellemme, kun olimme tuolloin niin hidasälyisiä, sillä nyt mieleemme on tullut terävä huomautus, jolla olisimme tehneet selvää vastapuolesta. Käytä tätä luontaista taipumusta ja palauta mieleesi päivän hyviä hetkiä, niitä, joista nautit, jotka virkistivät sinua ja joita arvostit näyttivätpä ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Monet hämmästyvät tehdessään ensimmäistä kertaa tätä harjoitusta ja huomatessaan, miten paljon päivän mittaan tapahtui sellaista, josta he nauttivat ja joista ovat kiitollisia. Vain katselemalla, arvostamalla ja nauttimalla noista hetkistä ja olemalla hyvillä mielin niiden johdosta me saamme edes jonkin todellisen käsityksen Jumalan hyvyydestä.
Näe nämä hetket Jumalan lahjoina, jotka hän antoi sinulle. Hän ei antanut niitä sen vuoksi, että olet ollut hyvä tai tehnyt paljon työtä tai että olet ollut hyveellinen tai vilpitön, vaan koska sinä olet kallisarvoinen Jumalan silmissä, ja hän rakastaa sinua.
Jos teet tämän harjoituksen yhden kerran, sillä ei ole juurikaan jälkivaikutusta, mutta jos otat sen tavaksesi, se alkaa muuttaa havaitsemistasi, joka on kaiken olemassaolon perusta. Me alamme nähdä sen todellisuuden, jossa elämme, emme vain persoonattomana olosuhteiden sarjana, joka on pantu koettelemukseksemme, tai jonakin jumalaisena estejuoksuna, ikuisten rangaistusten odottaessa häviäjiä. Alamme nähdä sen läsnäolona, luokseen kutsuvana ja rakastavan Jumalan läsnäolona, joka tuntee iloa antaessaan ja joka on meille paljon enemmän kuin mitä itse voimme koskaan olla itsellemme. Kun alamme havaita tällä tavoin, on kuin kaikki olisi muuttunut, aivan kuin olisimme muuttuneet persoonattomasta laitoksesta kotiin, jossa kaikki puhuu siitä, mitä rakastamme."
Kotini lähellä on näkötorni, josta on huikeat näkymät lähiseudulle. Jumala haluaa näyttää Sinulle jatkossa sellaisia asioita, joita et ole koko elämässäsi nähnyt. Olet hänelle äärettömän rakas. Hänen ihmeellinen rakkautensa kutsuu meitä kulkemaan syvemmälle hänen tuntemiseensa. Rukoilen Sinun puolestasi.
