Marraskuun ASKEL-lehdessä oli valtavan hyvä juttu toimittaja-kirjailija Aino Suholasta. Olen joskus ennenkin lukenut Ainon tekstejä ja pitänyt niistä. Em. lehtijuttu oli niin hyvä, että kirjoitan muutaman lainauksen tähän.
"Aino muistuttaa, ettei elämä ole kivää eikä se ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Päiväkodissa jo kerrotaan, etteivät lapset oikein halua mennä epämukavuusalueelle. Savu nousee Ainon korvista, kun hän sanoo, että koko elämä on epämukavuusalue. Vanhempien pitäisi ennen kaikkea opettaa lapsilleen pettymyksen ja kivun sietämistä.
Tämä curling-vanhemmuus naurattaisi, jos ei hirvittäisi. Vanhemmat pylly pystyssä siloittamassa lapsen tietä elämään, vielä kotoa lähdön jälkeenkin. Mutta kun elämä ei ole silkkiä! Se on mäkiä, mutkia, kuoppia, sudenkuoppia, eikä yksikään niistä ole kartalla. Elämä on ennakoimaton ja arvaamaton, ihana ja ihan kamalan pelottava. Kuinka siitä voisi selviytyä se, joka ei ole oppinut kaatumaan ja nousemaan ylös. Kohtaamaan pettymyksen, epäonnistumisen, jopa häpeän ja silti uskomaan siihen, että elämä kannattaa.
Jos itsellä on ankaraa, haluaa, että lapsella on helpompaa. Olemme alkaneet uskoa, että elämä on hyvää, kun se on helppoa. Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi. Aavistuksen siitä saa vain kokemuksen kautta.
Kehotan sanomaan "tahdon" elämälle ja sille, ettei kaikki ole kivaa eikä helppoa. Kuvitellaan, että helpompaa on kun ei mitään uskalla ja kaikki tunteet tasataan rauhoittavilla. Ota elämä haltuun.. yllyttävät elämäntapakonsultit. Opettele taskuparkkeeraus! Niin kuin elämää voisi hallita. Sitä voi vain elää. Kaikin aistein ja vaistoin. Uskallus elää ei kehity vain parketilla liidellen, vaan pikemminkin silloin kun ajaa polkupyörällä soratietä. Kumikin puhkeaa, mutta joku pysähtyy auttamaan ja lintu laulaa.
Aino sanoo että kaikki me olemme samanlaisia paljaaltaan, iholtamme ihmisiä. Mutta niin syvällä on se pelko, että vain minä olen tällainen, vain minä tärisen itseni reunalla. Samaa armoa on tämä elämä, lahja, jonka minäkin tilaamatta sain.
Nyt olen luopunut kilttinä olemisesta ja uskallan kotona sanoa, että en jaksa. Kun tulee pahoja hetkiä, Aino käpertyy sikiöasentooon untuvatäkin alle ja pudottautuu Jumalan syliin ja lakkaa yrittämästä. On tärkeä opetella päästämään irti omasta voimasta, ymmärtää, että minä olen pieni ja Jumala on suuri.
Ajatella, että jotkut sanovat uskovansa, mutta eivät kirkon Jumalaan. On ihmisellä raskasta, kun pitää oma Jumalansakin tehdä. Minulla on vain tämä lapsenusko. Se vahvistuu, kun tiedän, että kaikki mitä minulle on tapahtunut, on ollut tarpeen. En antaisi pois itkua enkä oman sielun nuohoamista. Olennainen kirkastuu..
Kosketusta ihminen tarvitsee ja nähdyksi tuloa. Vaikka olemme vauraampia kuin koskaan, masentuneita on enemmän kuin koskaan. Joten raha ei tee autuaaksi.
Ei nouse kirkko, jolla olisi nyt elämänsä paikka jyrähtää. On vähän sellainen pelastukoon ken voi -tunnelma. Me, jotka saimme lohtua virsistä ja rukouksesta, emme opeta niitä seuraavalle polvelle. Uskonnonopetuksen rapautuminen kostautuu pahasti. On tärkeä tietää, että yksi asia tässä myllerryksessä ei muutu, Jumala. Tarvitsemme pyhyyden kokemuksia.
Armo ei ole mikään pallomeri. Tarvitsemme puhetta myös synnistä. Meni paljon siinä, kun lakkasimme pelkäämästä Jumalaa. Pyhyys ja kunnioitus ovat tarpeen. Siionin virret rouhaisevat syvältä ja niiden puutteessa lauletaan iskelmissä rakkauden kerjäläisistä. Iskelmät eivät kerro, että vain Jumalan rakkaus on ehdotonta. Ei me olla tuloksentekijöitä tai kustannusrasitteita vaan Jumalan ihmeitä.."
