100-vuotias piilopaikka

Olen aiemmin kirjoittanut Sinulle, miten olen viime kuukausina tutkinut oman kotikyläni historiaa. Lähes sata vuotta sitten Tammelassa oli 1000 venäläistä sotilasta tekemässä linnoitustöitä. Pelättiin hyökkäystä silloin vielä Venäjälle kuuluneen Suomen alueelle ja varauduttiin sitä varten. Kaivettiin mm kilometrikaupalla juoksuhautoja joissa sotilaat saattoivat väijyä maaston suojassa. Kotikylässäni näitä juoksuhautoja on muutama kilometri.

Jo lapsuudesta muistan kaksi korsua, jotka poikien kanssa löysimme. Muutama päivä sitten kuljin pitkän matkan harjuja pitkin kameran kanssa. Ja kuinka ollakaan, löysin toisesta korsusta vielä vanhojen hirsien jäänteitä. Tämän tekstin alussa oleva valokuva on tältä paikalta. Kuvasta ei pysty päättelemään, että tuo korsu on ollut tosi syvässä kuopassa isojen puiden ympäröimänä. Lähimpään tiehen on ollut matkaa useita satoja metrejä. Korsussa on tarvittaessa voinut olla piilossa pitkiäkin aikoja kenenkään sitä havaitsematta.

Ilman paikallistuntemusta tuota korsua ei ulkopuolinen löydä. Lisäksi luonto on muovannut maisemaa niin, ettei muutaman vuoden päästä korsusta ole mitään jäljellä. Jos katsot kuvaa sen keskikohdasta vähän ylöspäin, saatat huomata  kohdan, jossa kahden hirsirivin päät näkyvät rinteessä. Hirsien välissä näkyy aukko (luolan suu), jonka joku eläin on kaivanut ja ajanut hiekan korsun pohjalle. Luolan suu on niin suuri, että minä olisin siitä lähes mahtunut sisään. Luolassa asuu kettu, mäyrä tai supikoira?

Me ihmisetkin piiloudumme joskus toisiltamme. Vaikka emme kenties kaiva itsellemme luolaa metsään, voimme muuten piiloutua. Vaikka omaan sydämeemme. Entinen työtoverini Erkki Leminen kirjoitti vuosia sitten seuraavan tekstin, jota olen usein lukenut:
"On hyvä, ettei ihmisen sisin ole avoimena kaikkien nähtävissä, etteivät uteliaat pääse sinne kurkistamaan ja arvostelijat lyömään. On kuitenkin vahinko, jos ihmisen sisimpään ei pääse kukaan. Aivan yksinäinen ihminen, jonka sisimmässä ristiriidat huutavat, on liian altis synkkyydelle ja epätoivolle."

Vuosia sitten eräs lähisukulaiseni sairastui vakavasti. Sairauden myötä hän menetti puhekykynsä muutamaksi viikoksi. Katsomassa käyneillä läheisillä oli tosi rankkaa, kun he näkivät tuon sairaalan sängyssä makaavan yrittävän sanoa heille jotakin kuitenkaan pystymättä siihen. Vain kyyneleet valuivat poskille. Sanoja ei tullut.

Psalmissa 139. kerrotaan Jumalan suuruudesta mm. näin: "..Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. Käynpä tahi makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tutut.."

Kaikkivaltias Jumala näkee Sinut siellä, missä juuri tällä hetkellä olet. Oletko vuoteeseen sidottu, oletko piiloutunut sydämesi kätköihin, oletko miljoonien kilometrien päässä yhdestäkään ihmisestä? Ja Jumala ei vain näe Sinua, vaan Hän on ihan lähelläsi. Ja Hän rakastaa Sinua.

Luin tänään vanhan norjalaisen kirjailijan kirjoituksen. Teksti oli hyvä ja rohkaiseva. Siksi kirjoitan sen Sinulle tähän.

"Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva." (Hepr. 11:8) Aabraham ei tiennyt, minne hän lähti. Ja kuitenkin hän lähti. Sillä Jumala oli niin käskenyt. Se on uskoa; sillä usko on kuuliaisuutta. Usko on kuuliainen tietämättä minkä tähden.

Sen, joka uskoo Jumalaa, ei tarvitse ymmärtää Jumalaa totellakseen Häntä. Hänen ei itsensä tarvitse nähdä keinoja ja mahdollisuuksia, hänen ei tarvitse tuntea Jumalan suunnitelmaa hänen tulevaisuutensa suhteen. Uskon on luottamusta. Se, joka uskoo Jumalaan, luottaa Häneen, ja jättää elämänsä ja tiensä Herran haltuun. Joka uskoo, jättää Jumalalle kaiken vastuun. Koko hänen oma vastuunsa on siinä, että hän tottelee ja jättää kaiken muun Jumalan käsiin."

Voit ehkä olla vankina omassa kodissasi, omassa sydämessäsi monien lukkojen takana. Mutta nyt Jumala kutsuu Sinua lähtemään ulos vankilastasi. Seuraamaan Häntä. Sielunvihollinen yrittää kertoa, ettet ikinä pääse vapaaksi ja ettei kukaan voi auttaa. Mutta Jumala voi! Hän herätti kuolleista oman poikansa. Tällä samalla voimalla Hän pystyy auttamaan Sinut vapaaksi. Muistelen oman elämäni vankiloita, joista Jumala minut vapautti. Itse en sitä voinut tehdä. Ja tänään voin todistaa Sinulle, että Hän voi. Jumala ojentaa kätensä puoleesi. Tartu siihen. Ja Sinä saat avun.

Marraskuun ASKEL-lehdessä oli valtavan hyvä juttu toimittaja-kirjailija Aino Suholasta. Olen joskus ennenkin lukenut Ainon tekstejä ja pitänyt niistä. Em. lehtijuttu oli niin hyvä, että kirjoitan muutaman lainauksen tähän.

 

"Aino muistuttaa, ettei elämä ole kivää eikä se ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Päiväkodissa jo kerrotaan, etteivät lapset oikein halua mennä epämukavuusalueelle. Savu nousee Ainon korvista, kun hän sanoo,  että koko elämä on epämukavuusalue. Vanhempien pitäisi ennen kaikkea opettaa lapsilleen pettymyksen ja kivun sietämistä.

 

Tämä curling-vanhemmuus naurattaisi, jos ei hirvittäisi. Vanhemmat pylly pystyssä siloittamassa lapsen tietä elämään, vielä kotoa lähdön jälkeenkin. Mutta kun elämä ei ole silkkiä! Se on mäkiä, mutkia, kuoppia, sudenkuoppia, eikä yksikään niistä ole kartalla. Elämä on ennakoimaton ja arvaamaton, ihana ja ihan kamalan pelottava. Kuinka siitä voisi selviytyä se, joka ei ole oppinut kaatumaan ja nousemaan ylös. Kohtaamaan pettymyksen, epäonnistumisen, jopa häpeän ja silti uskomaan siihen, että elämä kannattaa.

 

Jos itsellä on ankaraa, haluaa, että lapsella on helpompaa. Olemme alkaneet uskoa, että elämä on hyvää, kun se on helppoa. Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi. Aavistuksen siitä saa vain kokemuksen kautta.

 

Kehotan sanomaan "tahdon" elämälle ja sille, ettei kaikki ole kivaa eikä helppoa. Kuvitellaan, että helpompaa on kun ei mitään uskalla ja kaikki tunteet tasataan rauhoittavilla. Ota elämä haltuun.. yllyttävät elämäntapakonsultit. Opettele taskuparkkeeraus! Niin kuin elämää voisi hallita. Sitä voi vain elää. Kaikin aistein ja vaistoin. Uskallus elää ei kehity vain parketilla liidellen, vaan pikemminkin silloin kun ajaa polkupyörällä soratietä. Kumikin puhkeaa, mutta joku pysähtyy auttamaan ja lintu laulaa.

 

Aino sanoo että kaikki me olemme samanlaisia paljaaltaan, iholtamme ihmisiä. Mutta niin syvällä on se pelko, että vain minä olen tällainen, vain minä tärisen itseni reunalla. Samaa armoa on tämä elämä, lahja, jonka minäkin tilaamatta sain.

 

Nyt olen luopunut kilttinä olemisesta ja uskallan kotona sanoa, että en jaksa. Kun tulee pahoja hetkiä, Aino käpertyy sikiöasentooon untuvatäkin alle ja pudottautuu Jumalan syliin ja lakkaa yrittämästä. On tärkeä opetella päästämään irti omasta voimasta, ymmärtää, että minä olen pieni ja Jumala on suuri.

 

Ajatella, että jotkut sanovat uskovansa, mutta eivät kirkon Jumalaan. On ihmisellä raskasta, kun pitää oma Jumalansakin tehdä. Minulla on vain tämä lapsenusko. Se vahvistuu, kun tiedän, että kaikki mitä minulle on tapahtunut, on ollut tarpeen. En antaisi pois itkua enkä oman sielun nuohoamista. Olennainen kirkastuu..

 

Kosketusta ihminen tarvitsee ja nähdyksi tuloa. Vaikka olemme vauraampia kuin koskaan, masentuneita on enemmän kuin koskaan. Joten raha ei tee autuaaksi.

 

Ei nouse kirkko, jolla olisi nyt elämänsä paikka jyrähtää. On vähän sellainen pelastukoon ken voi -tunnelma. Me, jotka saimme lohtua virsistä ja rukouksesta, emme opeta niitä seuraavalle polvelle. Uskonnonopetuksen rapautuminen kostautuu pahasti. On tärkeä tietää, että yksi asia tässä myllerryksessä ei muutu, Jumala. Tarvitsemme pyhyyden kokemuksia.

 

Armo ei ole mikään pallomeri. Tarvitsemme puhetta myös synnistä. Meni paljon siinä, kun lakkasimme pelkäämästä Jumalaa. Pyhyys ja kunnioitus ovat tarpeen. Siionin virret rouhaisevat syvältä ja niiden puutteessa lauletaan iskelmissä rakkauden kerjäläisistä. Iskelmät eivät kerro, että vain Jumalan rakkaus on ehdotonta. Ei me olla tuloksentekijöitä tai kustannusrasitteita vaan Jumalan ihmeitä.."

 

 

 

 

 

 

 

 



Kissat ja hiiret

Kun muutimme vanhaan kotitalooni, talon pihapiirissä olevassa ladossa asui kissa, jonka ristimme Elliksi. Varmoista lähteistä saamamme tiedon mukaan, Elli on erään kesämökkiläisen hylkäämä kesäkissa. Emme tiedä, kauanko Elli on ladossa ja navetan ylisillä asunut, mutta on käsittämätöntä, miten Elli on pysynyt hengissä.

Elli on ollut puolivilli. Hän ei aluksi uskaltanut tulla meitä lähellekään. Mutta lopulta hän tottui meihin ja suostui tulemaan syömään talon rapuille asetetulle ruokakupille. Meillä talossa asuu toinenkin kissa, Pekka. Pekka on kotoisin Rengosta. Asunut varhaislapsuutensa kaupungissa. Mutta nyt ollut meidän kanssamme. Koska kissat ovat väritykseltään samanlaiset, alussa oli vaikeuksia erottaa kumpi kissa pihalla kävelee.

Hauskaa minusta oli se, että Pekka ei pitkään aikaan rohjennut mennä ulos. Ja Elli ei rohjennut tulla sisään. Kissat kohtasivat ulko-ovella ja sähisivät toisilleen.

Viime talvena, kun oli pakkasta 20-30 astetta, Elli suostui pari kertaa yöpymään meillä sisällä. Paljon tapahtui kuukausien aikana. Kunnes kesäkuussa Elli tuli pihallemme esittelemään poikastaan. Poikanen oli Ellille niin tärkeä, että hän alkoi olla meille vihainen.

Lopulta jouduimme soittamaan eläinsuojeluyhdistykseen ja sieltä järjestyi mies, joka tuli loukulla pyydystämään Ellin ja hänen poikasensa. Nyt Elli on yli viisi kuukautta asunut Jokioisten löytöeläintalossa. Eräänä päivänä siellä tapahtui ihme, Elli synnytti jälleen poikasen.

Viime viikolla saamamme tiedon mukaan Elli on löytöeläintalossa ollut varaemona kahdelle kissanpoikaselle ja jopa imettänyt niitä. Hän on sillä tavalla ikäänkuin maksanut oleskelunsa (+ omien poikasten oleskelun) löytöeläintalossa. Lähiviikkoina, kun Elli leikataan, hän saapuu meille takaisin. Jännitystä on siinä, haluaako hän muuttaa sisälle taloon vai muuttaa edelliseen kotiinsa latoon?

"Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydällä." - Vanha sananlasku on totta edelleen. Monessa mielessä. Kun syksy tuli, myös talomme yläpohjasta kuului pieniä askelia. Vein sinne hiirenloukun + palan Oltermanni-juustoa. Ei kulunut kuin pari päivää, niin ensimmäinen hiiri oli pyydystetty. Nyt hiiriä on kertynyt jo neljä. Oltermanni-juusto tuntuu maistuvan.

Mielessäni on pari juttua hiiristä ja kissoistakin.

Oli kerran saarnaaja, jolle hengelliset kokemukset olivat tärkeitä. Hän piti kokemuksistaan kirjaa kirjoittamalla ne pieneen vihkoon. Tuosta vihosta hän aina otti juttuja puheidensa höysteiksi. Kerran hänen(kin) työhuoneeseen eksyi hiiri. Hiiri teki pahojaan ja teki reikiä myös tuohon pieneen vihkoon. Seuraavan kerran kun saarnaaja meni puhumaan, hän aloitti puheensa näin: ”Hiiret söivät minun kokemukseni. Nyt on pakko puhua Jumalan Sanasta.”

Jumalan rakkaus ja huolenpito meistä ei ole koskaan kiinni kokemuksistamme tai tunteistamme. Silloinkin, kun ei tunnu miltään, Jumalan Sanan, Raamatun lupaukset ovat totta. Tätä asiaa olen opetellut monien vuosien aikana.

Mutta sitten se toinen juttu.

 

”Oli kerran munkki, joka asui isossa luostarissa. Hän halusi päivittäin olla Jumalan kasvojen edessä rukouksessa. Koska väkeä oli paljon, munkki rakennutti luostarin kellariin rukouskammion voidakseen rauhassa hiljentyä. Alku meni hyvin, kunnes ilmaantui yksi paha ongelma. Munkki kiusaantui hiiristä, jotka alituiseen tulivat häiritsemään hänen rukoustaan. Niinpä munkki alkoi kuljettaa mukanaan kissaa. Kissa piti hiiret kurissa ja munkin hartauselämä jatkui.

Vuosia kului ja viimein munkki kuoli. Veljistön muut jäsenet alkoivat noudattaa esikuvansa tapoja. Rukoushetkiä kellarissa, kissa mukana. Vielä vuosisatoja myöhemmin tätä tapaa noudatettiin. Aikaa myöten syntyi kuitenkin teologisia kiistoja siitä, minkälainen kissan piti olla väritykseltään ym. Ristiriidat muuttuivat niin suuriksi, että lopulta koko veljistö hajosi.

 

Alkuperäinen asia (hiljainen rukous Jumalan edessä) oli unohtunut. Hurskaan munkin rakkaus rukoukseen muuttui kiistelyksi kissasta. Valitettavasti näin on käynyt niin monta kertaa. Alkuperäinen asia on unohtunut ja aletaan riidellä aivan turhista asioista.

 

Eräässä psalmissa ovat sanat: "..älä anna minussa pettyä niiden, jotka etsivät Sinua, Israelin Jumala.." - Me Jumalaan uskovat emme aina ole olleet mitenkään hyviä edustajia Jumalan rakkaudesta. Monia virheitä on tehty.

 

Juttelin kerran erään ystäväni kanssa, joka oli silloisesta elämäntilanteestaan kirjoittanut tosi puhuttelevan tekstin:

 

"Luopunut uskostaan, he sanovat, kun en ehdi joka viikonloppu kokouksiin. Luopunut uskostaan, he sanovat, kun opiskelen ja käyn työssä. Luopunut uskostaan, sanotaan, kun uskallan mennä ei-uskovien ystävien kanssa.. Ja kuitenkin ylhäältä ojentuu käsi puoleeni, minun puoleeni ja kuuluu ääni: "Lapseni, minun lapseni."

 

Juuri tällä hetkellä mekin voimme olla hetken hiljaa. Ja kuunnella. Ja ymmärtää sydämessämme, että Jumalan ihmeellinen rakkaus koskettaa meitäkin. Hän kertoo sydämellemme, että Hän rakastaa meitä. Ja Hän haluaa antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Jumala voi sen tehdä.

 

 

Salaiset varastohuoneet

Eräs ystäväni kertoi minulle, että hänen elämässään joka rintamalla taistellaan: töissä, kotona, ihmissuhteissa.. Ystäväni sanoi myös, että olisipa edes yksi elämänalue, joka olisi jotenkin kunnossa! Tällainen elämä rasittaa, varsinkin jos sitä jatkuu vuosia, ehkä vuosikymmeniä. Ystävänpäivä muistuttaa meille, kuinka upea juttu onkaan, jos meillä on yksikin ystävä, joka suostuu olemaan rinnallamme tässä kaikessa. Walter Winchell on kirjoittanut asiasta: ”Tosi ystävä kävelee sisään silloin, kun koko muu maailma kävelee ulos.”

 

Jos ystävyys on jo tällaista, Jumalan rakkaus on jotakin vielä paljon enemmän. Minusta tästä rakkaudesta kertoo upeasti mm. Niilo Tuomenoksan tekemän vaellusvirren sanat: ”Sä suostut mahdottoman, mun luona asumaan ja aivan tällaisena mua kaikess´ kantamaan. Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan; Sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.” Ei vain niin, että Jumala suostuu olemaan rinnallamme! Hän haluaa myös tuoda apunsa meille, jotta elämämme voisi selkiintyä.

 

Anna-Mari Kaskinen on yksi Suomen tunnetuimmista lauluntekijöistä. Anna-Mari asuu Lohjalla, Vivamon toimintakeskuksessa. Muistan lähtemättömästi erään hänen kirjoituksensa SANA-lehdessä kesältä muutaman vuoden takaa. Siinä eräällä arjen esimerkillä kuvataan Jumalan rakkautta ja huolenpitoa. Kirjoituksen otsikko on "Salaiset varastohuoneet".

 

Yhteisöömme (Vivamo) saapui nainen, joka pyysi lupaa päästä tekemään talkootöitä. Ohjasimme hänet notkuvien marjapensaiden ja kirsikkapuiden ääreen ja kohta astia toisensa jälkeen täyttyi elokuun sadosta. Lopulta kaikki marjat oli poimittu. Nainen kysyi, mitä hän seuraavaksi saisi tehdä. Muistin varaston, joka oli täynnä rojua: paperia, leluja, kangaspakkoja ja äänentoistolaitteita. Sen siivoaminen oli ollut listalla jo pitkään, mutta tavaroiden vyöry lannisti yrittäjän jo alkumetreillä. Sinne ei hevillä veisi ketään vierasta. Mutisin naiselle jotain varastohuoneesta, mutta arvelin, että se olisi hänelle liian raskas pala. Nainen halusi ehdottomasti nähdä varastohuoneen. Avasin empien oven ja katsoin anteeksipyytävästi vieraaseen odottaen hänen kääntyvän kannoillaan.

 

"Voi, olen nähnyt paljon pahempaakin!" hän huudahti herttaisesti. "Jumala johdattaa minut yleensä aina tällaisiin tehtäviin! Välillä saan tehtäväkseni siivota kokonaisia taloja. Hän on järjestyksen Jumala. Kun luon järjestystä ympärilleni, palvelen samalla häntä. Tämä on parasta työtä mitä saatoitte minulle antaa." Kuuntelin hämmentyneenä. Keskellä tavararöykkiöitä hän tarttui lempeällä tavallaan arkaan ja kipeään asiaan. Ajattelin elämän salaisia varastohuoneita, paikkoja, joissa säilytetään menneisyyden painolastia: petettyjä lupauksia, selvittämättömiä ihmissuhteita, kesken jääneitä tehtäviä, epäonnistumisia. Paikkoja, joita ajatellessa pala nousee kurkkuun ja tekee mieli teljetä ovi visusti kiinni, vaikka huone pullistelee tavaran paljoudesta.

 

Myöhemmin samana päivänä hiivin katsomaan, mitä vieraamme oli saanut aikaan: resuinen romuvarasto oli muuttanut täydellisesti muotoaan. Jokainen tavara oli löytänyt paikkansa, ahtauden sijaan oli saapunut väljyys, yksittäiset tavarat oli aseteltu niin, että huone näytti suorastaan kodikkaalta.

 

 

Tällaistako on armo? Joku astuu elämäni tunkkaiseen varastohuoneeseen syyllistämättä, kauhistelematta.. Joku siirtää laiminlyödyt ja hukkaan heitetyt palaset hellästi oikeille paikoilleen, luo sisälle tilaa, niin että vihdoinkin voin hengittää vapaasti.”

Uskon, että em. juttu rohkaisee meitä luottamaan enemmän asioitamme Jumalan hoidettavaksi. On asioita, joille me emme kertakaikkiaan voi mitään.

 

Raamattu on hyvä kirja. Sieltä löytyy monia rohkaisuja uskolle. Yksi sellainen on Apostolien tekojen 12. luvussa. Siinä kerrotaan, miten Pietari oli vangittu odottamaan tulevaa oikeudenkäyntiä. Seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen puolestaan. Pietari nukkui vankilassa kahden sotilaan välissä sidottuna kaksiin kahleisiin, lisäksi vankilan ovella olivat vartiomiehet. Yht´äkkiä enkeli ilmestyi Pietarille ja herätti hänet. Samaan aikaan kahleet irtosivat! Enkeli johdatti Pietaria ulos vankilasta, mutta Pietari kuvitteli näkevänsä näkyä.. Enkeli vei Pietarin ulos niin etteivät vartijat huomanneet. Vankilan ovet aukesivat itsestään ja yht´äkkiä enkeli olikin poissa. Silloin Pietari tajusi, mistä oli kysymys. Jumala oli auttanut hänet vapauteen!!

Pietari riensi ystäväperheen kotia kohden, jossa juuri samaan aikaan oli paljon väkeä rukoilemassa. Pietari kolkutti talon ovelle ja palvelustyttö tuli avaamaan. Tunnettuaan Pietarin äänen palvelustyttö ilahtui niin, että hän unohti avata portin ja riensi kertomaan asiasta rukoilijoille. Rukoilijat eivät uskoneet tytön kertomusta, että Pietari oli tullut! Kun Pietari kolkutti kolkuttamistaan, he menivät avaamaan ja säikähtivät, kun näkivät hänet. Silloin Pietari kertoi heille, miten Jumala oli hänet vapauttanut.

Minusta tuon jutun yksi ”hauskuus” on se, että kaikkien mukana olevien oli vaikeata ensin uskoa, että Pietari oli todella vapautettu, vaikka juuri sitä jatkuvasti rukoiltiin!

 

Mekin saamme tänään iloita siitä, että Jumala, jota voimme rukoilla vaikka juuri nyt, on jo luonamme! Saamme kertoa Hänelle kaikki ja Hän auttaa! Ehkä Hän haluaa yllättää meidät juuri tänään sanomalla: ”Tässä olen, juuri sinua varten! Sinä saat olla vapaa!” Eikö ole mahtava uutinen, Sinulle ja minulle?!

 

En kirjoittaisi Sinulle tätä tekstiä, ellen itse olisi kokenut, miten Jumala tuli avukseni. Selvittämään minun elämäni sotkut. Sellaista on armo. Apu, jonka Jumala antaa meille lahjaksi.

Viime sunnuntain Forssan Lehdessä oli entisen työtoverini kuolemanilmoitus. Minua pari vuotta nuorempi. Ei oltu nähty yli 30 vuoteen. Mitä hänelle lie tapahtunut? Kaksi lasta jäi kaipaamaan rakasta äitiään. Niin ilmoituksessa luki. Jotenkin olen tuota työtoveria ja hänen kuolemaansa paljon ajatellut. Koskaan ei tiedä, milloin meidän aikamme koittaa. Vaikka menneessä on monta asiaa, mille emme enää voi mitään, tänään voimme rukoilla Jumalaa avuksemme. Hän lupaa johdattaa meitä koko loppuelämän, oli sitä sitten miten paljon tai vähän tahansa. Ja Hän antaa rauhan.

 

Rukous on ihmeellinen lahja. Mahdollisuus pitää yhteyttä Jumalaan. Mahdolli-suus kertoa Hänelle läheisistä ihmisistä. Juuri tällä hetkellä, kun tätä viestiä kirjoitan, rukoilen Sinun puolestasi. Rukoilen, että Jumala auttaa Sinua siinä elämäntilanteessa, jossa nyt olet. Kun luovutamme elämämme ohjat Hänelle, saamme sydämeemme rauhan. Asiat alkavat järjestyä. Huikea mahdollisuus, ihmeellinen lahja.